PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

= Avatar soppajonossa =

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Paul Pekkarinen

Yleensä roolipelien maailma on mustavalkoinen, hyvän ja pahan ero varsinkin esitetään selkeästi. Sankariksi tulemisen kehitystarina muistuttaa paljon fantasiakirjojen vastaavia, vaikka pelissä kehittyminen onkin lähinnä hirviöiden lahtaamista eikä kommelluksia ja kasvukipuja. Ultima IV: Quest for Avatar on hyvä esimerkki pelistä jossa hyveellisen sankarin kohtalona on olla maailman pelastaja, vieläpä henkisellä tasolla. Tulee väistämättä mieleen eräs 2000 vuotta sitten elänyt nasaretilainen, joka on saattanut olla Avatarin esikuva.

Melko ironista onkin, että Garriott luultavasti itse yritti päästä eroon luomastaan myytistä, ellei sitten Serpent Isle ollut useampien tekijöiden mielipiteen tulos. Serpent Islessä maailma ei olekaan enää täysin mustavalkoinen. Pahuus ei rajoitu synkkiin luoliin ja metsiin joissa goblinit ja muut pahalaiset elävät, vaan se elää petturuuden muodossa tavallisten kyläläisten keskuudessa, niiden samojen joita Avatarin on määrä puolustaa hohtavalla miekallaan.

En tiedä muista, mutta minulle Serpent Isle oli masentava kokemus. Se alkoi muistuttamaan liikaa todellista elämää, vaikka onkin järkevästi ajateltuna vain tietokonepeli. Yksinkertainen luottamus maailman mustavalkoisuuteen hävisi ja yllättäen huomasi kuinka vähän oli asioita joiden vuoksi taistella. Monesti kannonnokassa istunut Avatar ajatteli teekupposen äärellä perin jumalaisia mietteitä, että pitäisikö lahdata kaikki ja säästää mukavimman oloinen pariskunta kun pahuus on noinkin päässyt leviämään ruton tavoin ihmisiin.

En ole pelannut ainuttakaan Ultimaa läpi, joten en tiedä saako paha palkkansa lopussa. Mystisten legendojen mukaan Ultiman ensimmäisissä osissa näin kävi, mutta Guardian joka esiintyy Ultima seiskasta lähtien sarjassa on pikemminkin jumalolento kuin jokin iso pahis jonka voi niitata lopputaistelussa. Guardiania vastaan taistelu tuntuu samalta kuin taistelu itseään Saatanaa vastaan. Molempia on jokseenkin hankala tavoittaa saati sitten pilkkoa miekalla osiksi.

Aivan kuten kirjallisuudessa tai vaikka elokuvissa, voidaan kysyä halutaanko roolipeleistä sittenkään realistisia? Fantasiahan on hetken tauko karusta todellisuudesta, ja toisaalta myös keino yksinkertaistaa juuri niitä tärkeitä moraalisia ja henkisiä arvoja. Sankaritarut ja onnelliset loput ovat asioita joita me tarvitsemme, jotka on kirjattu kollektiiviseen muistiin muinaisista ajoista lähtien.

Tietenkin vaihtoehtoja pitää olla ja niitä on. Jotkut ihmiset jopa pitävät kirjoista, peleistä ja elokuvista joissa on realismia ja sankareita kaatuu kuin heinää. Minä puolestani vedin herneen nenään ja sain äkillisen nivustyrän kun eräässä pelissä X sankari Y otti ja kuoli, silleen ihan oikeasti, niin että sitä ei saanut edes raise deadilla takaisin. Sehän oli suorastaan raivostuttavaa, koska vankka mielipiteeni on, että sankarien täytyy aina voittaa ja loppu hyvin kaikki hyvin.

© Pelikapseli 2000