PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

= Vaihtoehtoisia elämäntapoja =

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Risto Saarelma

Pelikapselin tämän numeron teemana ovat "epätavalliset" tietokoneroolipelit. Ajatus voi tuntua oudolta, eivätkö tietokoneroolipelit yleensä sitten kelpaa aiheeksi? Lajityypillä on kuitenkin, ehkä valitettavasti, oma selkeä mainstreaminsä. Kun on puhe klassisista tietokoneropeista, Originin Ultima-sarja mainitaan ehkä ensimmäisenä. Lopuissa nimissä voi olla jo enemmän hajontaa. Joku muistaa varmasti SSI:n moninaiset AD&D -pelit. Wizardry- ja Might & Magic -sarjoilla on omat ystävänsä, samoin vanhoilla Bard's Taleilla. Yksittäisistä peleistä mainittaisiin ehkä Dungeon Master, Betrayal At Krondor ja Westwoodin Lands of Lore.

Miksi nämä pelit sitten olisivat jotain erityistä valtavirtaa? Se, että ne ovat - ainakin länsimaissa - parhaiten tunnettuja tietokoneroolipelejä, ei vielä riitä. Tärkein syy näyttäisi olevan Amerikkaa riivaava kirous nimeltään Advanced Dungeons & Dragons. Jos peli ei perustu siihen suoraan, kuten SSI:n tuotokset, huokuu pelistä yleensä silti AD&D:n henkeä. Tämän taudin vaivaamiin peleihin on yleensä pakko sisällyttää jotain J.R.R. Tolkienin teoksista lainattua. Pelimaailmassa asuu luultavasti haltioita ja kääpiöitä, ehkä puolituisiakin. Maailma pitää yleensä pelastaa jonkinsorttiselta Idän Mustalta Ruhtinaalta tai vastaavalta puolijumalmaiselta otukselta. Vihollisissa on tuttuja örkkejä, peikkoja ja lohikäärmeitä, plus tietysti useita niistä AD&D:stä tutuista muutamasta sadasta muusta vakiohirviöstä.

Mainstream-pelin pelimaailmoja ei myöskään ole turhan tarkkaan mallinnettu, jos jonkinlaisesta valtakulttuurista yleensä annetaan mitään merkkejä, se on todennäköisesti joku pseudokeskiaikainen ja eurooppalainen, josta mitään omaperäisiä ominaisuuksia on turha etsiä. Tietokoneropejen tekijät kun ovat luultavasti harrastaneet enemmän aikaisempien tietokoneropejen pelaamista kuin kulttuurihistorian miettimistä. Juonen päämääränä on yleensä jonkinsortin pääpahan listiminen. Tätä ennen tarina ryskyttää minimaalisten juonenkäänteiden saattelemana eteenpäin pelihahmojen teurastaessa sadoittain enemmän tai vähemmän samanlaisia otuksia. Oikeista roolipeleistä on omaksuttu uskollisesti hahmojen luonti tyhjästä. Tietokonepelissä ei sosiaalista toimintaa kuitenkaan pysty simuloimaan kuin hyvin karkeasti, joten hahmoilla on läpi pelin laskentataulukon häikäisevä persoonallisuus.

Lähinnä on siis kyse pelin maailmasta ja tarinasta. Mainitsemistani mainstream-peleistä AD&D:n kirouksesta pystyvät kunnolla vapautumaan lähinnä myöhemmät Ultimat, joissa AD&D-vaikutteet alkoivat korvautua sarjan omalla mytologialla ja Betrayal At Krondor, jossa taustavoimana vaikutti fantasiamaailman luomisesta ehkä jotain ymmärtäväkin kirjailija Raymond A. Feist. Näissäkin peleissä pohja on kuitenkin melko vankasti Tolkien-kloonien sameassa suossa.

Vaihtoehtoja

Mikä sitten olisi todella erilainen roolipeli? No pelin voisi vaikka sijoittaa johonkin aivan toisenlaiseen maailmaan. Nykypäivän todellisuuten sijoittuvia roolipelejä ei ole montaa näkynyt, mutta tulevaisuuteen suuntautuneita on muutamia. Löytyy niin avaruusmatkustusta kaukaisessa tulevaisuudessa kuin postapokalyptisiä survival-leikkejä vähän läheisemmässä. Scifiroolipelit ovat kuitenkin Falloutteihin asti pysyneet jostain syystä aika marginaalisena ryhmänä. Lähinnä niistä saa sellaisen vaikutelman, että on otettu jonkun fantasiapelin engine ja vaihdettu örkit ja luurangot avaruusolioihin ja robotteihin.

Yksi vähän käytetty vaihtoehto on low-fantasy -maailma. Termi tarkoittaa lähellä oikeaa, historiallista todellisuutta olevaa maailmaa, ja enemmän normaalia elämää kuin eeppistä maailmanpelastusta käsitteleviä juonia. AD&D on taas melko puhdasta high-fantasyä, jossa kokeneilla hahmoilla on puolijumalan voimat ja kestävyys, mutta vastaavasti maailmakin on jouduttu muutamaan otteeseen pelastamaan demonijumala Turman juonilta. Kovin tyylipuhtaita low-fantasy -pelejä en keksi paljoa muita kuin Darklandsin ja muinaissuomalaisiin maisemiin sijoittuvan shareware-pelin UnReal World.

Konsoliroolipelit

Aivan oma kategoriansa ovat japanilaiset konsoliroolipelit. Nämä ovat yleensä pelisysteemiltään yksinkertaisia ja ehkä vähän lapsellisenkin oloisia pelejä, joihin kuitenkin jää kummasti koukkuun. Pelaaminen on yleensä hyvin yksinkertaista. Ympäristön tutkiminen hoituu yhdellä toimintanäppäimellä ja taistelut sekä vastaavat monimutkaisemmat tilanteet valikoilla. Taisteluista on usein yksinkertaistettu pois hahmojen liikuttelu. Vihamieliset osapuolet seisovat tiiviisti muodostelmassa, joista joku välillä käy lyömässä jotakuta toista ja palaa sitten paikoilleen. Realismi ei näissä peleissä selvästikään ole kovinkaan korkealla prioriteetilla.

Sujuva ja helppo pelattavuus on tietysti avuksi, mutta konsoliroolipelien pääasiallinen viehätys on silti hahmoissa ja tarinassa. Japanilainen populaariviihde on muutenkin aika reippaasti ainakin amerikkalaista vastaavaa monipuolisempaa, eivätkä pelit ole poikkeus. Japanipeleissä juoni on oikeasti kiinnostava, eikä vain hatara tekosyy matkustaa uuteen luolastoon tappelemaan erinäköisten ötököiden kanssa. Pelaajahahmot eivät ole hahmolomakkeiden ominaisuuskokoelmia, vaan niillekin on tehty oma, juoneen liittyvä persoonallisuutensa. Jos peli on hyvin tehty, hahmoista kiinnostuu juonen kuluessa oikeasti. Toisaalta, koska juoni ja hahmojen persoonat ovat niin vahvasti määriteltyjä, ei pelaaja pääse vaikuttamaan juonitapahtumiin käytännössä lainkaan. Pelaajan tehtävä on enemmänkin taistella ja tutkia paikkoja aina kun juonenkuljetus antaa myöten. Eli loppujen lopuksi konsoliroolipeleissä on lineaarinen, pelaajasta riippumatta etenevä tarina, ja yksinkertaista mättämis- ja aarteenetsintäpeliä, jonka tarkoitus on saada se etenemään. Jotenkin konsoliroolipelit silti vievät mukanaan. Elementit vain ovat juuri oikealla tavalla kohdallaan, niin että peliä on pakko jatkaa ainakin seuraavaan juonen käännekohtaan tai loppuviholliseen asti.

© Pelikapseli 2000