PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

= Koodikimara =

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Paul Pekkarinen

Kasibittipelit olivat useimmiten ällistyttävän vaikeita eikä niissä ollut tallennusta. Oli pakko opetella pelaamaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Häviön sattuessa sellainen tunnustettiin ja siirryttiin seuraavaan peliin. Siihen aikaan vain harvoissa peleissä oli huijauskoodeja, mutta Atari ST:n ja Amigan peleissä ne alkoivat yleistymään. Yleensä koodit päästivät pelaajan suoraan johonkin kenttään tai antoivat muutaman lisäelämän.

Kului vuosia, ja PC yleistyi pelikoneena. Sitten jysähti pommi jonka nimi oli Doom. Teknisesti kehittynyt 3D-peli niin tiheällä tunnelmalla, että sitä piti leikata moottorisahalla. Doomin sisällä kasvoi toinenkin vallankumous, joka muutti pelaamisen luonnetta. Jo aikaisemmin peleihin oli jätetty "testaamista" varten huijauskoodeja, jotka estivät kuoleman ja antoivat kaikki aseet, mutta Doomin jälkeen käytäntö yleistyi. Se ei ollut enää poikkeus vaan sääntö.

Voi hyvin kuvitella, että osasyynä moiseen oli niihin aikoihin pelialalla kehittynyt markkinointiskeema. Pelintekijät varmasti laskivat, että jos peleihin lisättäisiin helpottavia ominaisuuksia, niin kädettömät peliarvostelijat voisivat pelata ne helpommin läpi ja samalla antaa hieman lisäpisteitä siitä, että saivat päteä edes jossakin. On vaikea kuvitella, että pelillisesti olisi järkevää lisätä huijauskoodeja, koska jo tavallisen pelaajan on vaikea vastustaa kiusausta käyttää niitä, muuten kuin sillä ikävällä tosiseikalla, että pelattavuuden hiominen sopivaksi vei ilmeisesti liian paljon aikaa ja vaivaa, joten päädyttiin siihen, että vaikeissa kohdissa huijaaminen on sallittua.

Me 70-luvulla syntyneet olimme ensimmäisiä jotka kokivat kotitietokoneiden tulemisen ja useimmat meistä punkkarihipeistä ovat jo lisääntyneet. Uusi sukupolvi ilmaantui joskus Doomin aikoihin ja he kasvoivat siihen pelikulttuuriin, joka sisältää automaattisesti huijauksen. Jokin meni tietenkin vikaan. Villakopassa kasvaneet piltit eivät enää pelaa sanan varsinaisessa merkityksessä, vaan noudattavat yhteiskunnan koventuneita arvoja jotka sanovat, että voittaminen on tärkeintä keinoista piittaamatta.

Netissä pelattavat moninpelit saavat psykologitkin repimään pelihousunsa, koska ei siinä kaikki, että ihmisluonnon luonteenomainen esanssi tulee niissä hyvin esille ja että mahdollisesta sosiaalisesta kanssakäymisestä haetaan vain itsekästä hyötyä puukottaen selkään heti kun vain mahdollista, vaan ongelmana on myös huijaaminen. Villakoppanuoret eivät ajattele yhteistä pelaamisen iloa, vaan rehentelevät itse väsäämillään kotisivuillaan keräämällään statuksella. Ikäänkuin pelissä voittaminen olisi kaikki kaikessa, jopa niin että tavallisen ihmisen silmin käsittämätöntä ja jopa tahattoman koomista nettisivuglooriaa tavoitellaan keinoista välittämättä.

Onneksi jotkut ylläpitäjät ovat ottaneet kovan linjan huijaamista vastaan ja potkineet pahinta villakoppanuorisoa kasvamaan isoksi, vaan ei ehkä aikuiseksi. Saman käytännön pitäisi yleistyä yksinpeleissäkin ja nimenomaan PC-peleissä. Konsolipeleistä esimerkiksi Super Mario Sunshine on ihastuttavan retrohenkinen. Siinä ei tietääkseni ole ensimmäistäkään huijauskoodia ja ajoittain kiperä pelattavuus pakottaa sekä pelaajana että ihmisenä kehittämään kärsivällisyyttä niin, ettei peliohjain lennä heti huoneen nurkkaan. Ei ihmekään, että nykyisin nuoret tarjoavat heti kimpaannuttuaan nyrkkiä eivätkä ymmärrä edes vittuilla takaisin kuten hyviin tapoihin kuuluu.

© Pelikapseli 2003