PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

= Kadonnut maailma =

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Aika ajoin tekee mieli velloa nostalgiassa ja muistella vanhoja aikoja. Pelit eivät muinoin olleet oikeastaan kovin erilaisia, vain niiden toteutus oli yksinkertaisempi. Samat ideat vihollisten tuhoamisesta ja esineiden tai pisteiden keräämisestä ovat säilyneet ja tulevat säilymään. Mutta ihminen itse muuttuu ja romantiikka katoaa. Miten leikkimielisestä ja jokaiseen prötöpeliinkin innolla suhtautuneesta peter panista tuli aikuinen jäykkä osaaja, jonka aivot ovat muuttuneet laskukoneeksi?

Siihen ei ehkä ole vastausta, mutta vieläkin mielessä kummittelevat välähdykset kultaisesta aikakaudesta, joka ei sisältänyt tulosvastuuta ja globaalistumisen paineita. Pelien maailmaan suhtautui toisena todellisuutena, joka oli enemmän kuin pelin taustalla pyörivä kylmä laskelmoitu ohjelmakoodi. Jostain ihmismielen syvyyksistä siihen tuli lisänneeksi magian, joka on luontaista nuorille ennakkoluulottomille ihmisille. Vanhempina sitten opimme, että joulupukkia ei olekaan ja lohikäärmeet ovat satua. Ei ihmekään, että peleistä katoaa se jokin.

Tuota kadonnutta maailmaa on ehkä mahdotonta saada takaisin, mutta ainakin sitä voi yrittää. Ikinuoret japanilaiset Shigeru Miyamoton johdolla näyttävät, että pelejä voi tehdä muistakin syistä kuin markkinakäyrien kohottamiseksi. Nintendo-magiaksi sattuvasti kutsuttu ilmiö osoittaa, että pelien ominaisuuksia voi suunnitella pelattavuuden ja hauskuuden ehdoilla eikä sen mukaan mikä on markkinointiosaston mielestä laskelmoitu olevan trendikästä.

Samalla kaavalla toistuvat pelit eivät ainakaan auta säilyttämään pelaamisen iloa, mutta osasyynä manapisteiden vähenemiseen on vanhentuminen, joka muuttaa ihmisen kyynisemmäksi. Eikä se rajoitu pelkästään pelaamiseen vaan kaikkeen elämässä. Lopulta jäljellä on enää tyhjä elämä nalkuttavan vaimon, jaloissa pyörivien lasten ja asuntovelan kanssa. Pientä iloa saattaa tuoda makuuhuoneeseen kovan taistelun jälkeen raahattu ihka oikea flipperi sekä jatkuvasti minibaarissa saatavilla oleva unkarilainen laatuolut, mutta se on laiha lohtu tässä harmaassa maailmassa.

Retropelejä pelatessa tulee usein sellainen tunne, että jotain puuttuu. Näin kävi viimeksi minulle kun pelasin Ultima IV:tä ja kuvittelin saavani siitä nopeasti kasaan arvostelun, koska oli niin paljon sanottavaa. Sitten huomasin, että arvioin peliä tekniseltä kannalta ja olin unohtanut kokonaan miksi ihmeessä pelasin sitä aikoinaan tuntikausia putkeen. Kun myöhemmin ajattelin, että voisin kaivella pelistä esiin sen historiaa ja tarkastella Ultima-sarjan myöhempiä vaiheita niin minulle valkeni vielä selvemmin, että olin kadottanut kokonaisen maailman.

Paul Pekkarinen

© Pelikapseli 2000-2004