PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

= Huijarin tunnustukset =

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Peleissä huijaaminen on mielenkiintoinen juttu. Yleensähän siinä huijaa roppakaupalla itseään - läpipeluuohje tai vinkki saattaa säästää yrittämisen ja pähkäilemisen vaivan, mutta samalla menettää sen todellisen onnistumisen ja hoksaamisen ilon. Mm. aikaisemmin kehumaani Nahlakhin loitsusysteemin hienoutta tuli latistettua lunttaamalla tavuyhdistelmiä lehtien vinkkisivuilta. Monta mahdollisuutta kokea oivaltamisen riemua tuli siinä heitettyä hukkaan.

Äiti, pelottaa!

Kakarana sitä hinkusi tietenkin pelaamaan niitä uusia khuuleja pelejä. id Softwaren pelit olivat erityisen kova sana aikoinaan, ja voi sitä pettymystä, kun jostakin korppuwaretettu "WOLF" osoittautuikin Operation Wolfiksi. Aitoon asiaan kiinni pääseminen kuitenkin vapautti sisäisen pelkurini..

susihuijaus Jopa Wolfensteinista tuli minulle nassikkana ankaran pelaamisen jälkeen jokseenkin kehno olo kokijaksi toden teolla istuttaneen 3D-grafiikan, väkivallan ja jännittävän, nopeatempoisen toiminnan yhdistelmän ansiosta. Sarkasminkin unohtaen, sekoitus oli aika ennenkokematon. Huijauskoodeja tuli Wolfensteinissa käytettyä ahkerasti. Luultavasti sentään kuitenkin pelasin ensiksi ilman niitä (kenties siksi, etten tiennyt mokomista). Ei kai käytännössä kuolemattomana jatkuva minigunilla rällästely voinut niiiin jännittävää olla, että ahdistaisi..

tuomiohuijaus DOOM (kakkososa) oli sitten varmaan jo suoraan niin pelottava että suunnilleen heti ensimmäiseksi piti opetella kuolemattomuuden salat. Ja tietysti sillä BFG:llä piti päästä operoimaan heti. Ei mitään järkeä. Kuinkahan monta tuntia tuhlasin DOOM2:n läpikävelyyn ilman mitään haastetta? En sentään pelannut koko peliä siten läpi.. olihan käytössä koodi, jolla pääsi suoraan haluamaansa kenttään. Jip-pii.

Nykyään olen huomannut kärsiväni liikepahoinvoinnista peleissä, ainakin sellaisissa 3D-räiskinnöissä, joissa horisontti heiluu. Tästä ja muutenkin yksinkertaisesti liian pitkistä pelisessioista on voinut syntyä oma osansa pahoinvoinnista, jota on sitten torjuttu kuolemattomuudella. Aika söpöä!

heXCOM

Heksaeditointi oli myös suosiossani. Melkoista hakkerointia! Käynnistettiin PC Toolsin editori ja luntattiin tarkasti ohjeiden mukaan, miten Eye of the Beholderin hahmoista sai käytännössä kuolemattomat. Oma lukunsa oli UFO: Enemy Unknownin sotilaiden ominaisuuksien rukkaaminen. Pelissähän saa ahdistua ja jännittää niin perkuleesti alaistensa puolesta. On aina yhtä mukavaa kävelyttää solttu toisensa perään samaan väijytykseen ja huomata vasta viidennen kohdalla, että hei, tämähän on hemmetin typerää. Ja siinä oli niiden urheiden Maan-puolustajien elämä sitten.

On olennainen osa UFO:n viehätystä, miten sotilaiden menetys kirpaisee, varsinkin jos se tapahtuu pelaajan typeryyden johdosta. Onneksi nössöllä on useita vaihtoehtoja - lataa-talleta -rumba on niistä tietenkin merkittävin. Pakko myöntää, että nykyäänkin, jos tilanne on muukalaistukikohdassa se, että pystyssä on yksi oma sotilas ja se viimeinen helkkarin kestävä cyberdisci tai heavy blasterin kanssa heiluva komentaja, tulee sitä vedettyä tämä perkule läpi vaikka väkisin (huijaten). Kyllä se Rokkakin ihan varmasti käytti save/loadia.

Onneksi edes heksaeditointi ei tehnyt UFO:n joukoista kuolemattomia, joten ei se pelikokemus ihan kokonaan mennyt pilalle. UFO:a voi muutenkin pelata masokistisen hauskalla ironman-metodilla, jossa ei ladata pelitilannetta kuin sessioiden välissä, ja jos alienit valtaavat maapallon niin siinäpähän sitten valtaavat, uuden pelin paikka.

Reilu peli on katsojan silmässä

Mainittu Eye of the Beholder, kakkososa, on myös nolo tapaus omassa pelikronikassani. Reilulla pelillä etenemiseni tyssäsi luolaston osaan, jossa ei voi ottaa torkkuja parantaakseen ryhmän taas tappokuntoon, koska ryhmä näkee niin pelottavia painajaisia. Lisäksi luolastossa tepsutteli myrkkypistimillä varustettuja muurahaisia. Myrkytyksen parantamiseen soveltuvia resursseja oli siis käytössä hyvin rajatusti, kun loitsun taitavat papit eivät saaneet niitä kätevästi aina välillä ladattua uudestaan käyttöön ottamalla nokosia. Myrkky tappoi hitaasti, mutta luolaston osasta pitäisi löytää uloskin, mikä oli tietenkin pirullisen kenttäsuunnittelun ansiosta ankaran pähkäilyn takana.

Tämä oli liikaa minulle. Kerta kaikkiaan ahdisti. Muistan miten ajatus tällaisesta vastuksesta tuntui yksinkertaisesti mahdottoman vaikealta ja epäreilulta, ja otin ja editoin hahmoistani voittamattomat. Heipä hei jännitykselle. Pelistä tuli puhdas puzzlepeli, tosin viihdyttävä sellaisenaankin. Ja mikäs siinä sitten, mukava pelikokemus ja omassa nostalgia-asteikossani EOB2 on korkealla. Vähän tyhmältä vain tuntuu jälkeenpäin. Siskollani oli sentään minua paremmat hermot, ja pelasi kohdan läpi huijaamatta ilman sen suurempia kriisejä.

Pelasin sentään revanssina ykköstä ihan huijaamatta joskus myöhemmin, ja se olikin sitten melko paljon helpompi peli - taisin kyllä jättää leikin kesken jossain vaiheessa. Siinäkin sai hauskalla tavalla huijattua. Annetaan joidenkin vihollisten, vaikkapa Mind Flayereiden ensin halvaannuttaa koko porukka. Ryhmä pystyy kuitenkin edelleen kulkemaan ympäri luolastoa ja vaikuttamaan ympäristöön aivan normaalisti. Eteen tulevat vihollisetkin, jotka ikävästi estävät kävelyä ympäriinsä, voi nitistää nakkomalla niitä millä tahansa inventaariosta käteen sattuvalla roinalla, esimerkiksi pienillä kivillä.

Synninpäästö

Vaikka vähän harmittaakin hukatut mahdollisuudet pelikokemuksiin, olen kuitenkin sitä mieltä, että jos pelistä saa jotakin oikeaa viihdettä irti huijaamalla kuin pysymällä Puhtaana, niin mitäs pahaa siinä sitten on. Ankaran pelaamisen jälkeen monista sim-tyylisistä peleistä otettiin viimeinen ilo irti kunnon huijaamisella ja sen mahdollistamilla erilaisilla kokeiluilla. Tässä vaiheessa alkoi kyllä olla jo sen verran tylsistynyt, että olisi ehkä kannattanut kokeilla jo toista peliä.

Kärsimättömyydellä voi pilata nauttimansa peliviihteen yllätyksellisyyden. Mutta siitä en häpeää tunne, että Star Control kakkosta uudelleen läpi pelatessani olen antaumuksella hyötykäyttänyt sitä kuuluisaa lander-cheattia. Laskeutumisaluksiaan pystyi myymään, vaikka niitä olisi ollut nolla kappaletta, jolloin laskuri pyörähti ympäri ja niitä omisti tuhottomasti. Seuranneen krediittikasan ansiosta ei tarvinnut käydä louhimassa mineraaleja planeetoilta. Pelin tylsin osio oli poispyyhkäisty ja saattoi keskittyä mehevään tarinaan. Kiistämättä tämä pelimaailman tutkimiseen kannustava osio on olennainen ja hieno ensimmäistä kertaa pelatessa, joten ei kannata heti rynnätä huijaamaan, muuten menettää hirveän paljon pelin tunnelmasta. Ur-Quan Mastersista bugi on muutenkin korjattu.

Eino Keskitalo

© Pelikapseli 2000-2005