Activision Decathlon

Bring Your Joystick To The Slaughter

Maailmassa on koko joukko yleisurheilupelejä, mutta Activision Decathlonilla on aina ykkösasema sydämessäni. Lähinnä tosin siksi että se oli ensimmäinen peli, jonka ylipäätään kuusneloseni ruudulle sain ilmestymään. Decathlon on peli, jonka kanssa aika todella kultaa muistot, mutta sitäpä ei muistellakaan "oi-niitä-aikoja"-hengessä vaan pikemminkin koettelemuksena, josta kuitenkin jollain ilveellä selvittiin hengissä.

Decathlonia ei pelata tiedolla eikä taidolla, vaan kyseessä on todellinen Urheilupeli isolla U:lla, siis verta, hikeä ja kyyneliä. Kymmenottelun useimmissa lajeissa tekniikalla ja ajoituksella on hyvin vähän merkitystä, mitä nyt seiväshyppy erottuu joukosta, täytyyhän seipäällä sentään osua siihen patjan edessä olevaan koloon. Tärkeintä on yrittää tuhota silloin joskus hinnaltaan arvokas ja nyttemmin ehkä vaikeasti saatavilla oleva atari-liitäntäinen peliohjain heiluttamalla edestakaisin - suomalaiskansallista sanontaa käyttääkseni - niin maan perkeleesti.

Sadan metrin juoksut ja keihäänheitot ovat vielä pikapyrähdyksiä, mutta sitten tulee 1500 metriä, maitohapot ja jännetuppitulehdus. Saan vieläkin kylmiä väreitä uuvuttavasta taipaleesta ja kiitän kaikkien mikroilijoiden suojeluspyhimystä Yoshiro Nakamatsua, 5.25" levykkeen keksijää, siitä ettei peliin sentään oltu marathonia ympätty.

Ei, henkilökohtaisesti en suosittelisi Decathlonia kenellekään, mutta joku tapahan pitää olla millä pojista tehdään pelimiehiä.

Mikko Järvinen