PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Star Control 2

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Accolade (1992)
Räiskintä/seikkailu
1-2 pelaajaa
PC, 3DO
Star Control I
Star Control II
Star Control III
Kuvat
Ur-Quan Masters -juttu numerosta 2/2005

SC2! Let's tell them about SC2!

...eli taru Sa-Matran herrasta

Hyvä seikkailupeli on parhaimmillaan kuin hyvä kirja tai elokuva: sitä ei malta jättää rauhaan ennen kuin tarina on saatu onnellisesti päätökseensä. Pelin tarinan kirjoittaminen vaatiikin aivan samanlaisia avuja kuin romaanin tai elokuvakäsikirjoituksen laatiminen: luovuutta, ahkeruutta, kärsivällisyyttä, draamantajua. Ei olekaan mitään syytä, miksei tietokonepeliä voitaisi laskea taideteokseksi siinä missä Sotaa ja rauhaa tai Kolme väriä -trilogiaa, ja yksi peli, jolle heti paikalla olisin valmis myöntämään taideteoksen arvon, on Star Control 2.

Star Control oli aikanaan varsin viihdyttävä toimintastrategia, jossa Vapaiden tähtien liitto ja Ur-quanin hierarkia kamppailivat keskenään galaksin hallinnasta. Pelin kakkososasta ei tehty yksinkertaisesti monipuolisempaa ja näyttävämpää ykköstä, vaan pelin genre vaihdettiin strategiasta seikkailuun ainoastaan melee eli alusten koiratappelu säilyttäen. Introjakso kertoo pelaajalle, mitä tämän on tarpeen tietää: Hierarkian murtauduttua Liiton puolustuslinjojen läpi yksinäinen tutkijaryhmä on jäänyt eristyksiin planeetalle, jota on asuttanut jäljettömiin kadonnut edistynyt laji, precursorit. Planeetan pinnan alta tutkijat ovat löytäneet tähtialustehtaan ja onnistuneet saatavilla olleista niukista materiaaleista valmistamaan yhden minimaalisesti varustellun aluksen. Pelaajan rooli nuorena kapteenina on ottaa aluksen komento, ottaa selvää mitä on tapahtunut ja auttaa taistelussa Hierarkiaa vastaan, mikäli sota on vielä käynnissä.

Enemmittä evästyksittä pelaaja heitetään menopelinsä puikkoihin. Löpö on vähissä, alus hidas mutta kankea, eikä kukaan ole neuvomassa, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Tuossa on Maa, kaipa sieltä olisi järkevää aloittaa...mikäs hiton hökötys tuo tuossa kiertoradalla on? Pikkuhiljaa tarina koko laajuudessaan avautuu pelaajalle hänen jututtaessaan kohtaamiaan otuksia, ja mitä syvemmälle sodan taustoihin uppoutuu, sitä täydellisemmin peliin jää koukkuun. Hätäinen pelaaja niistää puhekumppaneistaan ulos vain pelissä etenemisen kannalta välttämättömän tiedon, täyttä pelinautintoa havitteleva sen sijaan tenttaa kuiviin jokaisen, jonka kanssa onnistuu puheväleihin pääsemään - suuri osa tarjolla olevasta tiedosta auttaa sodankäynnissä korkeintaan epäsuorasti, mutta kun SC-universumiin on päässyt toden teolla sisälle, siitä janoaa jatkuvasti tietää lisää paljolti kuten Tolkienin Sormusten herraan ihastuneet alkavat ahmia Tolkienin muita kirjoituksia saadakseen tietoa Keski-Maata asuttavien kansojen vaiheista Sormusten sodan kontekstin ulkopuolella.

Juuri laajassa, huolellisesti ja taitavasti laaditussa tarinassa piileekin pelin kauneus. SC2:n juonessa on kaikkea, mitä kunnon avaruusseikkailulta odottaisikin: äksöniä ja vaaroja, outoja muukalaislajeja, komeita avaruusaluksia, romantiikkaa, vihaa, katkeruutta, kostoa, ystävyyttä, iloisia jälleennäkemisiä, toivon ja epätoivon hetkiä, sankaruutta ja juuri sopivasti huumoria. Pelaaja koluaa galaksia tutkien planeettoja, kohdaten vihollisia ja liittolaisia, varustellen alustaan ja kasvattaen laivastoaan. Juoni etenee valmiiksi määriteltyjen tehtävien mukaan, muttei kuitenkaan tiukan lineaarisesti, eikä tehtäviä syydetä suoraan silmille vaan pelaajan on itse pääteltävä, mitä pitäisi tehdä ja missä. Tarinan edetessä paljastuu, ettei hyvät vs. pahat -asetelma olekaan niin mustavalkoinen kuin ensi näkemältä vaikuttaa, ja saapa osan vanhoista vihamiehistä taivutelluksi omalle puolelleenkin. Käytännössä liittolaisuus vaikuttaa peliin niin, että kavereiden aluksia voi rakentaa oman seurueensa jatkoksi, mutta toiset lajit elävät myös jonkin verran omaa elämäänsä pelaajan toimien mukaan; jos esimerkiksi viivyttelee galaksin pelastamisessa liikaa, mustat ur-quanit lähtevät hävitysretkelle Linnunradan ympäri kohdatakseen lopulta vihreät lajitoverinsa lopullisessa välienselvittelyssä. Loputtomiin ei siis kannata jahkailla tai saattaa havaita olevansa vapautetun galaksin ainoa eloonjäänyt asukki.

SC2:sta puhuttaessa on aina mainittava erikseen pelin musiikki. Avaruuso(o)p(p)erointia säestävät mainiot, osittain suomalaisvoiminkin sävelletyt nelikanavamodit, jotka liki jokainen peliä pelannut lienee ripannut tai kopioinut netistä kuunnellakseen niitä muutenkin kuin pelin taustalla. Ikimuistoiset biisit ovat poikineet koko tukun remiksejä, joita netin SC-fanisivut tarjoavat kuunneltaviksi. Kirjoittajaksi merkitylläkin on SC2:n modeista oma MPP-soittolista, vaikka itse peliä en ole pelannut vuosiin - se kirottu kun syö niin julmetusti perusmuistia etten saa sitä pyörimään nykyisessä Win98-systeemissäni. Kaipa sitä on liian vanha retroilemaan, kun ei jaksa enää virittää Windows-konetta pyörittämään vanhoja DOS-pelejä, mutta onneksi muistot elävät pitkään.

Star Control 2 ei ole missään nimessä täydellinen peli. Monen asian olisi varmasti voinut tehdä todenmukaisemmin ja ns. paremmin, vaikka käytössä olikin vain 1990-luvun alkupuolen teknologia. Tärkeintä kuitenkin on, että SC2 on harvinaisen kiinnostava, hemmetin hauska ja mielipuolisen addiktiivinen tietokonepeli. Taistelujärjestelmä esimerkiksi ei taatusti ole realistisin mahdollinen, mutta arcademainen alus alusta vastaan -räiskyttely on kivaa ja piristää mieltä välillä puuduttavaksikin käyvän tähtienvälisen hortoilun lomassa. Nekin puutteet, jotka voi lukea varsinaisiksi vioiksi, on helppo antaa anteeksi, koska peli on kokonaisuutena sydäntäsärkevän kaunis kokemus. Aivan kuten hyvän kirjan jaksaa lukea aina uudelleen ja uudelleen, SC2:n pariin jaksaa palata vielä puolen tusinan läpipelaamisen jälkeen - melkoinen harvinaisuus genressään siis, en nimittäin äkkiseltään osaa nimetä yhtään muuta seikkailupeliä, jonka olisin viitsinyt pelata läpi edes kahdesti. Loppudemon katsominen tuntuu aina yhtä sykähdyttävältä, ja niin kuin siinä ei olisi jo kylliksi palkintoa, osa pelin parhaista nauruista on säästetty loppukrediitteihin.

Summa summarum: Star Control 2 on yksi tietokonepelien lyhyen mutta intensiivisen historian suurista merkkipaaluista, Paul Reichen ja Fred Fordin mestariteos, jonka julkaiseminen oli Accoladelta minkä tahansa soveliaan palkinnon arvoinen kulttuuriteko. Arvosanaksi kelpaa vain ja ainoastaan täydet viisi frungymailaa.

Lauri Tuovinen

Star Control 2 on paska

Vapaiden maailmojen allianssi on hävinnyt suuren sodan, ja Ur-Quanien hierarkia hallitsee galaksia. Syrjäiseltä siirtokuntaplaneetalta löytynyt Precursor-rodun alus on ihmisten viimeinen mahdollisuus vapautua tyranniasta. Pelaajan tehtävänä on tietenkin Ur-Quanien kukistaminen, mutta miten se oikein hoidetaankaan? Ensimmäinen Star Control oli eräänlainen strategiapeli. Toinenkin teeskentelee olevansa, mutta on loppujen lopuksi enimmäkseen pelkkä seikkailupeli. Sotimista tapahtuu siellä täällä, mutta uuden vapaiden maailmojen allianssin sankarilla ja perustajalla ei siihen pääse sen kummemmin vaikuttamaan.

Star Control 2:ssa ei alussa ole resursseja sotaan, uutta allianssia on rakentamassa yksi isompi alus muutama hävittäjä suojissaan. Pian pelaaja saa kuitenkin liittolaisikseen muita rotuja, ja uusien strategisten mahdollisuuksien voisi kuvitella avautuvan. Mutta ei: ainoa asia, johon rodut vaivautuvat, on oman alustyyppinsä piirustusten lahjoittaminen ihmisille, niin että lippulaivan suojiin voi sellaisiakin ehkä pari rakentaa. Kuka nyt haluaisi avaruuslaivastoonsa useampia kuin yhden pikkuruisen laivueen, tai esimerkiksi useampia tuotantolaitoksia tai raaka-aineapua?

Ainoa sotiminen, jota pelissä oikeastaan tapahtuu, on tätä tuttua hävittäjäkieppumista, jossa välillä saadaan pari kolhua planeettaan törmäämisestä. Joidenkin mielestä tämä on kai hauskaakin. Minusta suuren sota-aluksen kapteenin ei kuulu roikkua ohjaussauvoissa, vaan jakaa käskyjä muille. Esimerkiksi Master of Orion 2:ssa toteutettu taktinen taistelu, joka muuten oli taas vastaavasti siihen peliin liian yksityiskohtainen, olisi SC2:ssa ollut herkkua. Star Controlin perinteet kuitenkin vaativat hölmöä taistelua, joten eipä tälle kai mitään mahda. Systeemi pitää vain hyväksyä, vaikka käykin sääliksi niitä tuhansia olentoja, joiden ainoa tehtävä on toimia elävinä vauriopisteinä universumissa, jossa kukaan ei ole ikinä kuullut sellaisesta asiasta kuin panssari.

Seikkailupelihän tämä kuitenkin oikeasti on, ja juoni onkin varsin onnistunut. Mahtuu kyllä tähänkin osuuteen outouksia. Ur-Quanit eivät esimerkiksi tunnu mitenkään erityisemmin hermostuvan siitä, että pelaaja käyttää niiden ylläpitämää avaruusasemaa tukikohtanaan. Ja kun peli on kuvattu kapteeni-päähenkilön silmien kautta, samaistutetaan pelaaja käytännössä aika voimakkaasti kapteeniin. Tämä on sinällään ihan hyvä tekniikka, ja käytössä esimerkiksi lähes kaikissa tekstiseikkailupeleissä. Kuitenkin juoni tekee erässä vaiheessa varsin selväksi sen, että kapteeni on miespuolinen. Hyvä että Fred Ford ja Paul Reiche tietävät, että tietokonepelejä pelaavat vain miehet, eikä tuollainen siten voi häiritä kenenkään samaistumista peliin.

Peliin mallinnettu galaksi ainakin on vaikuttava. Yksityiskohtia on valtavasti, aurinkokuntien planeetoilla ja kuilla on kaikilla ainutlaatuiset pinnanmuodot. Planeetoilla vieraillaan pitkin peliä keräämässä kaikenlaista, lähinnä mineraaleja ja juoneen liittyviä erilaisia häkkyröitä. Vaikka juoni onkin parin läpipeluukerran jälkeen varsin tuttu, säilyy planeettojen tutkiminen vieläkin oudon kiehtovana. Valitettavasti siitä ei kuitenkaan riitä iloa kovin pitkäksi aikaa. Kun pelaajan toiminta pysyy loppuun asti niin pikkuisessa mittakaavassa, loppuu ostettavakin varsin pian, eikä mineraaleilla silloin tee enää mitään. Kun ostettavaa ei enää ole eikä rahanahneus aja uusiin uhkarohkeisiin keruuoperaatioihin, särkyy taas yksi illuusio vapaudesta edetä muullakin tavalla kuin juonen ennaltakaavoitettua polkua pitkin.

Kaiken tämän kielteisyyden jälkeen osoitan kuitenkin syvää kunnioitusta tekijöiden Cloaking Device -pilalle. Pelin manuaalin alukseen hankittuja laitteita käsittelevässä osassa on mukana kuvaruutukuva, jossa laiteluettelossa on tavara nimeltään Cloaking Device. Kyseinen laite ei vain pelissä tunnu missään vaiheessa tulevan vastaan. Huhun mukaan se kyllä on jollakin planeetalla, mutta eihän verholaite tietenkään tutkassa näy, joten se pitää etsiä laskeutumisaluksella itse. Ei niitä tutkittavia planeettoja varmaan tuhatta enempää ole...

Risto Saarelma

© Pelikapseli 2000