PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Strider

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Kun kultaisella 80-luvulla pelaajat vielä olivat pelaajia, eikä kukaan osannut edes haaveillakaan jostain PlayStationista (saati sitten Dreamcastista!), pelihalleissa kävi melske. Vaikka Sega hävisi konsolikiistan Nintendolle, se oli silti pelihallien kuningas, ja juuri tuolloin ilmeistyi suurin osa Segan klassikkopeleistä (joista osa myöhemmin käännettiin ansiokkaasti Mega Drivelle): Altered Beast, Shinobi, Golden Axe... jokainen naavaparta on vähintäänkin kuullut kyseisistä mestariteoksista, ja moni on varmasti niitä pelannutkin. Mutta suosiostaan huolimatta Sega ei ollut kolikkopuolella ainoa. Capcom, Namco ja kaverit leikkasivat myös viipaleita kakusta, ja nämäkin firmat tuottivat klassikoita sellaista tahtia, että heikompia hirvittää. Yksi (pelihalleissa) vähän pienemmälle huomiolle jäänyt peli, jonka Capcom teki vuonna 1988, on Strider.

Vaikka Strider näyttääkin pikaisesti vilkaistuna taas yhdeltä helvetin 2D-hyppelyltä, on kuoren alla erinomainen ja monipuolinen mestariteos. Peli kertoo tarinaa ilkeästä Meio -nimisestä pahiksesta, jonka suunnitelmiin kuuluu - yllätys, yllätys - maailman valloittaminen. Mutta ainahan maailmasta sankariainesta löytyy, ja tällä kertaa lavalle astuu kissamaisen liikehdinnän omaava Hiryu. Peli kulkee kentästä toiseen, kunnes lopulta kohdataan itse Meio hänen kuutukikohdassaan, ja pistetään kaikki paskaksi. Juonta kuljetetaan näppärien diaesitysten avulla, jotka putkahtavat aina esiin, kun seuraavaan kenttään siirrytään. Pitkin kenttiä on ripoteltu erilaisia power-uppeja, joista mielenkiintoisia ovat Hiryuta suojelevat robottipedot.

Massasta Striderin nostaa sen mahtava kenttäsuunnittelu: välillä seikkaillaan Siperian kylmillä vuorilla, välillä pistetään massiivinen ilmalaiva tuhannen päreiksi, sitten taistellaan vaikka dinosaurusten kanssa ja juostaan jyrkkää mäkeä alas pommeja karkuun. Kaiken tämän kruunaa loistava taustamusiikki, joka tuntuu sopivan pelitilanteeseen aina. Pelin pelaaminen tuntuu ajoittain hyvältä toimintaleffalta, mikä on saavutus. Kaikki kentät (yhteensä viisi) ovat pirun isoja, ja näin vanhaksi peliksi vielä älyttömän hyvän näköisiä. Grafiikka on todella hyvää, ja vain hahmoanimaatio näyttää turhan nykivältä nykypeleihin verrattuna. Ruudunpäivitys tahmaa välillä, muttei liikaa.

Vihollisia on paljon, ja ne ovat hyvin suunniteltuja. Onhan mukana toki pari tylsää perusmöhköä, mutta mitä sanotte jättimäisestä kyborgigorillasta, jättimäisestä gravitaatiopallosta, dinosauruksista, tai vaikkapa ekan tason käärmeestä, jolla on Veli Venäläisen tapaan käsissään hakku ja sirppi? Pirujen rankaiseminen on hauskaa puuhaa, vaikkei mihinkään Doomin tappamisaromeihin päästäkään. Hiryu on muuten yksi tyylikkäimmistä sankareista, joita olen koskaan nähnyt.

Hiryun ohjastaminen luonnistuu kuin tanssi, eikä kyse ole todellakaan mistään pienestä liikevalikoimasta. Sankarimme osaa hyppiä voltteja, lyödä ultracoolilla light saber-kopiolla, kiipeillä seinillä, roikkua katossa plus muuta mukavaa. Ohjaus toimii hyvin, kunhan varautuu siihen, että välillä lennetään rotkoon liian pitkän hypyn johdosta. Strider on malliesimerkki pelistä, jossa kuolon käydessä pelaaja voi (ainakin useimmiten) syyttää itseään, eikä peliä. Mahtavaa.

Pelistä tehtiin lukuisia kotikäännöksiä, joista kaikki muut paitsi Mega Driven versio kannattaa unohtaa (tai no olihan se NES-seikkailukin ihan toimiva). Strider oli Mega Drivellä suuri hitti, ja nykyään se on kulttiklassikko, jolle on jopa omistettu lukuisia fanisivuja internetissä. Jatko-osiakin on ilmestynyt. Ensin kehään hyppäsi U.S Goldin Strider Returns (1993), joka on käännös surkeasta Amigan piraattipelistä. Teos on yksi kaikkien aikojen vihatuimpia Mega Drive-pelejä, enkä ihmettele yhtään. Grafiikka on surkeaa, tasosuunnittelu on surkeaa, ja kun mukaan lisätään vielä epäinhimillinen vaikeustaso, poksahtaa päässä vähän useampikin suoni. Capcomin itsensä PlayStationille tekemä Strider Hiryu 2 (1999) on aivan toista luokkaa, ja se kannattaa hommata plakkariin myös sen takia, että sen mukana tulee se ihka-aito pelihallipeli.

Lassi Hietala

Capcom/Sega - 1988/1990
Shoot-em-up
1 pelaaja
Sega MD

© Pelikapseli 2000