The Legacy

MicroProsen kokeilut roolipelien parissa eivät päättyneet kulttimaineen saavuttaneeseen Darklandsiin. Legendaarisista tekstipeleistään tunnettu Magnetic Scrolls -tiimi teki 'Proselle Dungeon Master -kaavalla toteutetun kauhupelin, jossa kartanon tuore perillinen saapuu katsastamaan perintöään, mutta jääkin kartanossa piilevien pahojen voimien vangiksi. Pois olisi päästävä, mutta se onnistuukin vain tuhoamalla kartanoa riivaava pahuus.

Peli alkaa hahmon valinnalla. Vajaasta kymmenestä hahmosta voi valita mieleisensä niin sukupuolen, iän kuin ammatinkin puolesta. Jos hahmon pärstä miellyttää, mutta taidot tai vaikkapa nimi ei, niin jokaisen hahmon ominaisuudet voi nollata ja jakaa taitopisteet sitten itse oman mielen mukaan. Kun hahmo on valmis, voi peli alkaa.

Legacy pyrkii olemaan melko lailla 1900-luvun alun henkinen Cthulhumaisilla hirviöillä ja viktoriaanisella kartanolla, mutta mukaan on sekoitettu myös nykyaikaa tavaroiden ja aseistuksen puolesta. Pelihahmo voi pätkiä ökkömönkiäisiä kasaan niin moottorisahalla, katanalla, katkaistulla haulikolla kuin M16-rynnäkkökiväärilläkin. Itseään voi tarpeen vaatiessa paikkailla ensiapulaukuilla ja levolla, minkä lisäksi pitäisi vielä syödä ruokaakin aina välillä. Myös taikuus on mukana, sillä pelihahmo voi oppia muutamia loitsuja, jotka tosin enimmäkseen ovat taistelupainotteisia. Liikkuminen pelissä tapahtuu Dungeon Masterista ja lukuisista klooneistaan tutuilla 90 asteen käännöksillä ja kolmen metrin loikilla.

Magnetic Scrolls on tehnyt mielenkiintoisen innovaation Legacyyn, nimittäin pelin käyttöliittymän ulkoasu on pelaajan muokattavissa; kartta-, hahmo-, näköala- ja muita peli-ikkunoita voi Windowsin kansioiden tapaan siirtää ruudulla minne itse haluaa, haluttaessa vaikkapa päällekäin. Myös näköalaruutua voi suurentaa vaikka koko monitorin kokoiseksi, mutta tällöin grafiikka suttaantuu liikaa. Näköalaruutu kannattaakin pitää vakiokoossaan, eli noin neljännesruudun kokoisena. Omia muokattuja asetelmiaan voi tallentaa ja ladata koska tahansa kesken pelin. Käytännössä kuitenkin vakiona oleva asetelma on ihan riittävän hyvä, eikä sitä pahemmin tarvitse säätää.

Juonta kuljetetaan pääsääntöisesti kartanossa ennen pelihahmoa käyneiden henkilöiden kirjeillä, päiväkirjoilla ja vihjelapuilla. Pelin ongelmat ovat loogisia ja pääsääntöisesti yksinkertaisia vivunvääntötemppuja monimutkaisempia. Mukana on myös muutama keskustelu elävien henkilöiden kanssa, mutta ne ovat aika harvinaista herkkua, sillä enimmäkseen pelihahmo vaeltelee yksikseen hirviöiden täyttämässä kartanossa. Legacyn grafiikka oli aikoinaan vallankumouksellisen hienoa ja kieltämättä se on yhä nättiä. Hirviöt ovat komean näköisiä ja taustatkin tarpeeksi selkeitä. Alkudemon musiikki on lähinnä sekavaa pölinää, ja pelin aikana musiikki jää taustalle vain pahaenteiseksi, matalaksi ja valitettavan mitäänsanomattomaksi jännitysmusiikiksi. Ääniefektit ovat surkeita pöräyksiä, parhaiten jäi mieleen samplattu, möreän "pelottava" hohoho-nauru. Itse asiassa peliä pelaakin onnettoman äänimaiseman takia mieluiten täydellisessä hiljaisuudessa. Pelin kauhuelementit ovat loppujen lopuksi aika vaisuja, vaikka kartano onkin pullollaan hirviöitä ja edellisten vierailijoiden ruumiita. Hirvittävimmät hetket pelin parissa vietinkin lähinnä DOS-muistiasetuksia säätäessäni ja pelin tuskallisen vaikeuden kanssa painiessani.

Pelin vaikeustaso on todellakin suorastaan masokistinen. Perinteisellä splatter-pelityylillä (eli jokainen vastaantuleva hirviö halki-poikki-pinoon) ei pitkälle pötki: ensimmäisen tason zombeja saa kyllä lahdattua vaikka paljailla nyrkeillä mennen tullen, mutta ylemmillä ja alemmilla tasoilla ei tahdo edes järeämpi aseistus isompiin ökkömönkiäisiin riittää. Mikäli aikoo pelata Legacya huijaamatta, on hiiviskely ja hirviöiden välttely erittäin suotavaa, sillä taistelupainotteiseksi sitä ei voi sanoa. Ehkä Magnetic Scrollsin pojat ovat halunneetkin tehdä pelistään nimenomaan hiiviskelyä suosivan älykköpelin, mutta en minä ainakaan olisi pahastunut, vaikka taistelua olisi hieman helpotettu, koska hirviöitä todellakin kuhisee kartanossa, ja pidemmän päälle käy työlääksi ja hermoja raastavaksi juosta niitä kaikkia pakoon, kokemustakaan kun ei oikein tipu kuin tappeluista. Legacya tosin on helppo editoida, sillä sen hahmojen aloitusarvot löytyvät kaikki ASCII-tiedostoina pelin alihakemistoista. Kun aloitusarvoja hieman parantelee, alkaa meno jo toimintapainotteisemmallakin pelaajalla maistua (tarkemmat ohjeet tällaiseen editointiin löytyvät mm. Pelit-lehden numerosta 4/93 The Legacyn arvostelun yhteydessä ja varmaan jostain netin uumenistakin).

Vuosia sitten, kun pelasin Legacya enemmänkin, jaksoin tahkota sitä hieman parannelluilla hahmoilla (pelityyliini kun ei oikein sovi pasifistinen hiiviskely :). Legacya ei silloinkaan voinut sanoa kauhupeliksi sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä sen tunnelma kallistui sivistyneestä miljööstään huolimatta enemmän Evil Dead -henkiseksi splatteriksi kuin pelottavaksi kauhupeliksi. Pelin vaikeustaso onnistui ennemminkin ärsyttämään kuin haastamaan pelaamaan kunnolla. Jokin aika sitten koepelasin sitä taas jonkin verran nostalgiahengessä, ja totesin, että ajan hammas ei ole kovin pahasti Legacya päässyt kaikesta huolimatta jyystämään: kun DOS-asetukset sai kovan vaivan jälkeen kuntoon, oli todella virkistävää lahdata mörköjä rynnäkkökiväärillä ja pesäpallomailalla iänikuisten tulipalloloitsujen ja miekkojen sijasta. Omalla paikallaan Dungeon Masterin ja Eye of the Beholderin nykyaikaisvastikkeena The Legacy lunastaa kyllä paikkansa. Kannattaa kokeilla, mikäli aihe ja Dungeon Masterin tyyliset roolipelit kiinnostavat.

Kimmo Klemola