Nythän on niin, että jokaikisessä pelissä, oli se sitten toimintaa tai ei, voi ihmisiä/avaruusmömmöjä/fantasiakliseitä murjoa totaalisen mössöksi ja naureskella coolisti päälle. Moinen on täysin arkipäivää, eikä kukaan välitä silpomisesta yhtään mitään (paitsi Suomen viisas johtoporras, joka estää meiltä alaikäisiltä pelien ostamisen).

Aina ei kuitenkaan ollut näin, ja joskus 90-luvun alkupuolella ja aikaisemminkin veren näkeminen joko telkkarin ruudulla (siis pelikonsolin välityksellä) tai sitten videopelihallissa oli aika kammottavaa. Namcon Splatterhouse-trilogia oli (ainakin nettiporinan mukaan) ensimmäinen verta tehokeinonaan käyttävä pelisarja, joten onkin ihmeellistä, että kukaan ei ole peleistä mitään kuullut. Mutta siksi meillä onkin Pelikapseli.

Splatterhouse

Splatterhousessa urhea sankarimme Rick harhailee tyttöystävänsä kanssa - toistaiseksi tuntemattomasta syystä - kliseisen pimeässä metsässä. Yhtäkkiä kuuluu karmivaa murinaa, ja pariskunta päättää mennä läheiseen kartanoon pahalta suojaan. Ja kaikki menee tietysti päin helvettiä, kun kauniimpaa sukupuolta edustava katoaa ja Rickin kimppuun hyökkää läjä kauhumömmöjä. Mutta yhtäkkiä Rick joutuu kosketuksiin mystisen terrorinaamion kanssa...

Vaikka tarinan perusteella pelistä saisi kyhättyä vaikka minkälaisen kauhuspektaakkelin, on Splatterhouse hiukan epätyydyttävästi 2D-potkintapeli, jossa oudosti pukeutunutta lihasmöykkyä ohjastetaan kentän alkupisteestä loppuvastukselle möhköjä röpöttäen ja aseita keräillen. Matkan varrelta löytää monenlaista kättä pidempää: lyijyputkia, moottorisahoja ja muuta mukavaa. Ohjaus toimii hienoisesta kömpelyydestään huolimatta varsin hyvin ja grafiikka on ihan hyvän näköistä. Peli ilmestyi alunperin pelihalleissa, josta se sitten käännettiin ainakin Turbografx16-konsolille.

Menevää toimintaseikkailua häiritsee pelin hidastempoisuus ja hölmö tarina, muuten peli on edelleenkin ehtaa kamaa. Verisyysaste on venytetty huippuunsa: viholliset lätsähtävät voimakkaan iskun ansiosta inhaksi mössöksi tai vaikkapa repeytyvät kahtia. Tästä johtuen Splatterhouse on peli, jota jopa itse Kreivi Stakula voisi ilman klubiuskottavuuden (heh, heh) menettämistä pelata. Kaikenkaikkiaan peli on edelleenkin varsin pelattava, joten se kannattaa emulaation muodossa tarkistaa.

Splatterhouse 2

Splatterhouse sai hieman yllättävää jatkoa, kun Namco ilmoitti tekevänsä kakkosen Mega Drivelle. Tarina ei ole mitenkään erikoinen, Rick vain lähtee pelastamaan tyttöystäväänsä, joka katosi kauhutalon uumeniin ykkösosassa. Pelillisesti Splatterhouse 2 ei edeltäjästään pahemmin muuttunut, mitä nyt pieniä pikkuparannuksia löytyy siellä täällä. Sitä vastoin pelissä on entistä parempi kökkökauhu-tunnelma, ja muutenkin kakkonen on henkilökohtainen suosikkini. Toiminta on edelleen 2D:tä; Rick ei osaa liikkua syvyyssuunnassa ja hän hallitsee vain muutaman peruspotkun ja -lyönnin. Aseita on edelleenkin kivasti tarjolla, ja jopa enemmän kuin ykkösessä.

Muistan, kun pelasin tätä joskus 6-vuotiaana kusi sukassa: kauhumömmöt olivat silloin ihan oikeasti pelottavia. Vaikka rupiset, nykivästi animoidut hirviön irvikuvat nykyään herättävät uusissa pelaajissa lähinnä naurua, on niitä silti niin pirun mukava rankaista tiiliseinää vasten. Pelillisesti kakkonen kärsii samoista ongelmista kuin ykkösosakin, eli hidastempoisuudesta ja vaihtelun puutteesta. Kakkonen on pelisarjan hienoin hetki, sen jälkeen siirryttiinkin pahempaan.

Splatterhouse 3

Splatterhouse 3 oli pettymys. Perinteinen, aiempien osien tavaramerkiksi muodostunut 2D-eteneminen sai väistyä trendikkäämmän systeemin tieltä, joka salli myös syvyyssuunnassa liikkumisen. Kolmosessa suuri paha on tunkeutunut Rickin kotiin ja ottanut sekä Rickin vaimon että hänen pienen poikansa vangikseen. Julkaisualustana toimi edelleen Mega Drive, mikä ei välttämättä ole niin älyttömän hyvä juttu. Pelissä on monta erilaista loppua, ja siinä on aikaraja.

Splatterhouse 3:n pahin ongelma on epäinhimillinen vaikeus: jo ensimmäinen kenttä on ylivaikea labyrintti, jossa päälle hönkii miljoonia epäkuolleita. Rick on oppinut muutaman liikkeen lisää, ja on nyt jo ihan siedettävän näköinen. Peli ei kärsi enää hidastempoisuudesta, se on ajoittain jopa vähän liiankin hektinen. Kolmososa on pirun harvinainen, eikä kukaan tunnu sitä muistavan. Ja miksi muistaisikaan: jos Mega Drivellä oli jo Streets of Rage, niin mihin ihmeeseen sitä vaihtoehto-brawleria tarvitsee? Kaikenkaikkiaan kolmonen on trilogian huonoin osa, ja sillä on lähinnä kuriositeettiarvo.

Loppumeininki

Splatterhouset olivat aikoinaan jopa uraauurtavia pelejä, nykyään niistä jää vähän kuivakka maku suuhun. Osat kaksi ja yksi ovat ihan tsekkaamisen arvoisia pelejä, kolmonen taasen oli vanhentunut jo silloin, kun se julkaistiin. Splatterhouset häipyivät pelaajien mielestä ehkä siksi, että kakkosen julkaisuvuonna ilmestyi pelihalleihin Mortal Kombat, verisyyden uusi aste. Vaan väliäkös tuolla, minusta on ihan mukava aina välillä pistää wanhaan Mega Driveeni virta ja työntää kakkosen kasetti sisään. Nostalgialla elää pitkälle.

Mutta mitä ihmettä..

Juuri allekirjoittaneen saaneiden tietojen mukaan Splatterhouseja on tehty itseasiassa ainakin neljä osaa! Splatterhouse SD: Wanpaku Graffiti (1989) julkaistiin kasibitti-Nintendolle ainoastaan Japanissa, ja on niin pirun harvinainen, että tiettävästi vain yksi nettisivu maailmassa (West Mansion: The Splatterhouse Homepage) osaa siitä jotain informoida. Pelissä ilmeisesti yritetään taas vaihteeksi pelastaa Jennifer, ja siinä sivussa lyödä pahaa Pumpkin Kingiä kuonoon.

Ainoan nettilähteen perusteella (rommia kun en saanut käsiini) Wanpaku Graffiti on NES-peliksi todella hyvä, ja kuulemma parodioi erinäisiä elokuvia enemmän tai vähemmän hauskuuttavasti. Lisäksi Splatterhousesta on tehty yksinkertainen taskupeli, jota ei enää saa mistään.

Lassi Hietala