RC Pro AM

Kuten fiksummat varmaan jo arvasivatkin, tässä kahdeksanbittisen Nintendon pelissä hurjastellaan vaihteeksi radio-ohjattavilla autoilla. Neljä autoa kiertää lyhyitä ratoja antennit viipottaen ja kuvakulma seuraa isometrisesti perässä. Valitettavasti vain yksi autoista on ihmispelaajan ohjastama, kaksinpeli esiteltiin käsittääkseni vasta jatko-osassa, jonka aito pelimoduuli on paljon harvinaisempi ja josta sivumennen sanoen en lyhyen emulaattorikokeilun perusteella muista paljoa, erot eivät kuitenkaan suuren suuria ole.

Kontrollit ovat yksinkertaiset, ristiohjaimella ohjataan auton suuntaa, A-napissa asuva kaasu tallataan käytännössä koko ajaksi pohjaan ja B:llä voi sitten viskoa muiden autoilijoiden niskaan pommeja, jotka jäävät taakse sekä ohjuksia, jotka vastaavasti lentävät aika vauhdilla eteenpäin. Osuma saa aikaan auton hajoamisen osiinsa, mutta ei vie aikaakaan, ennen kuin ajopeli nousee kuolleista kuin Christine konsanaan.

Radalla on myös jonkin sortin "häkkejä" - rehellisesti sanoen minulla ei kyllä ole mitään käsitys mitä niiden spritejen pitäisi esittää - joita keräämällä autonsa saa hetkeksi voittamattomaan tilaan, jolloin törmäys toisen auton kanssa - mikäli tämä ei myös ole voittamaton - saa sen spinnaamaan ja hyvällä tuurilla törmäämään tien reunaan, josta tässä tapauksessa myös seuraa hetkellinen hajoaminen. Siinä missä aseet ovatkin pelaajan yksinoikeus, CPU-autot kyllä harrastavat toisten, siis myös toistensa, tieltä tökkimistä välillä harmittavankin innokkaasti.

Luonnollisesti radalle on viskottu kaikkea sekalaista tavaraa pelaajan iloksi ja haitaksi, positiivista antia edustavat moottoria ja renkaita virittävät lisäosat, haitallisempia taas ovat hidastavat lammikot sekä iljanteisen liukkaat öljyläikät. Suorilta löytyy eriskummallisia, hirveään vauhtiin kiihdyttäviä nuolimerkintöjä ja joillekin radoille on peräti tungettu maan sisästä salakavalasti nousevia seiniä. Lisäksi radalta löytyvistä kirjaimista voi kerätä erään N:llä alkavan pelikonevalmistajan nimen ja täten päästä seuraavaan sarjaan ja vaihtaa täten menopelinsä nopeampaan ja seksikkäämpään.

Vaikeusaste on sikäli perverssillä tavalla toteutettu, että seuraavaan rataan pääsemiseksi pitää mitalisijoille sijoittua, viimeiseksi jääminen katkaisee pelin kerrasta. Ajan konsolitapaan käytössä on pari jatkomahdollisuutta, mutta pistelasku aloitetaan aina nollasta. Sairasta sanon minä.

Graafinen ulosanti on selkeää ja toimivaa, skrollaus toimii sulavasti ja ohjausrutiineista ei valittamista löydy. Äänipuoli lähinnä ajaa asiansa, konsolin käynnistyessä soitetaan pieni teema ja kisojen välillä lyhyitä lurituksia, ajon aikana taaseen kuuluu ajopelit huomioon ottaen suhteellisen suhteellisen koomista renkaiden ulvontaa ja muita pieniä efektejä.

Kaiken kaikkiaan kyseessä on siis mukava pikku peli, jossa vauhtia riittää viime metreille (joku voisi pitää jopa epäurheilijamaisena, mutta pelissä vissiin on jokin keinotekoinen tasoitusjärjestelmä). Tervehenkinen ja moraaliltaan löyhä nuorimies varmasti löytää pelin ja jatko-osankin rom-imaget lordi Internetin runsaudensarvesta, mutta eipä aito moduulikaan kaikkein harvinaisimpiin kuulu.

Mikko Järvinen