PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

2000AD tietokonemaailmassa

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

2000 A.D.

2000AD on brittiläinen, kulttimainetta niittänyt sarjakuvalehti, joka julkaisi jo 1970-luvulta lähtien perin omalaatuisia scifi- ja fantasiasarjakuvia. Varsinkin 2000AD:n alkuaikoina siinä julkaistut tarinat olivat mielenkiintoisia, mielikuvituksekkaita ja tarinoiden "sankarit" vähintäänkin erikoisia: tyly poliisi, demonivelho, kelttiläinen berserkki ja futuristinen geenimanipuloitu sotilas. 2000AD:n siipien suojassa on työskennellyt monta kuuluisaa englantilaista taiteilijaa, mm. Alan Grant, Dave Gibbons, Brian Bolland, John Wagner ja Ian Gibson. Laatusarjakuviin perehtyneet tunnistanevat ainakin suurimman osan.

Aluksi 2000AD ilmestyi normaalina lehtenä, mutta kun tarinoiden sankarit alkoivat saavuttaa yhä suurempaa suosiota, alettiin heidän seikkailujaan julkaista myös lehdestä erillisinä albumeina. Suomeksi näitä 2000AD:n helmiä löytyy albumeina ainakin Judge Dreddiä tasan 30, kun taas Nemesistä, Halo Jonesia ja Sláinea on kutakin olemassa muutamia albumeja. Englanniksi albumeita ja soololehtiä, 2000AD:n omasta nimikkolehteä unohtamatta, löytyy jokaisesta edellämainitusta (plus lukuisista muista) kilokaupalla. Lisäksi ainakin Judge Dredd on joskus kauan sitten ilmestynyt suomeksikin omana sarjakuvalehtenään. Alkuperäistä, englanninkielistä 2000AD-lehteä julkaistaan yhä ympäri maailman.

Judge Dredd

"Tämä sota opetti meille jotakin. Ensi kerralla ME aloitamme."
-Tuomari Dredd (Mega-City 1:n täpärästi voitettua sodan Itä-Meg 1:stä vastaan, jossa kuoli satoja miljoonia ihmisiä puolin ja toisin)

Tausta

Legendaarinen Judge Dredd on paikkansa ansainnut sarjakuvien eliitissä. Dreddin maailmassa eletään 3. maailmansodan jälkeistä 2100-lukua, jolloin valtavia satojen miljoonien asukkaiden jättikaupunkeja lukuun ottamatta koko muu maailma on radioaktiivista aavikkoa, jota asuttavat mutantit. Valtaosa normaaleista kansalaisista ympäri maailman ovat työttömiä, vaikka toimeentulo onkin kaikille taattu. Tämä ei suinkaan estä kaupunkilaisia tylsistymästä, joten väkivaltaisuudet, itsemurhat ja rikollisuus ovat suunnaton ongelma. Tämän takia kaikki suurkaupungit ovat järjestäytyneet yksittäisiksi poliisivaltioiksi, joissa lakia ja järjestystä valvovat perinteisten virkamiesten ja poliisien sijaan Tuomarit.

Judge DreddJoe Dredd on yksi Tuomareista suurkaupunki Mega-City 1:ssä, joka kattaa lähes koko Pohjois-Amerikan itärannikon. Tuomarit ovat geneettisesti muokattuja, lapsesta asti koulutettuja lainvalvojia, joilla on lahjomaton ja pettämätön oikeudentaju ja rajoittamattomat valtuudet toteuttaa sitä. Tuomari ei tunne sääliä, katumusta tai muita virantoimitusta estäviä häiriötekijöitä, ja Dredd on näihin ominaisuuksiin nähden heistä kiistatta paras. Dreddin kaltaiset lainvalvojat ovat rikolliselle samaan aikaan poliisi, tuomari ja valamiehistö, tarvittaessa myös pyöveli.

Dreddin ja muiden Tuomarien tylyä asennetta rikollisuutta kohtaan melkeinpä toivoisi näkevänsä nykyaikanakin: parhaimmillaan Dredd jakelee eristyskuutiotuomioita kuin liukuhihnalta, pidätetyn jokaisen vastahankaisen sanan vain kylmästi pitkittäessä vankeustuomiota. Sarjakuvana Dredd sisältääkin paitsi liioiteltua ja roisia väkivaltaa, myös pikimustaa huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä, jota sopii välillä ihan oikeastikin miettiä. Eräässäkin tarinassa Dredd ja muut Tuomarit taltuttavat demokraattista hallintoa vaativien mielenosoittajien kapinan hieman kyseenalaisilla keinoilla, luonnollisesti kansalaisten omaksi parhaaksi ja yleisen järjestyksen suojelemiseksi.

Judge Dreddistä tehtiin myös elokuva muutama vuosi sitten, mutta vikateille lähdettiin jo pääosan esittäjän valinnassa. Pitihän se arvata, ettei Sylvester Stallone malttanut olla rikkomatta pyhintä Dredd-sääntöä: Dreddin kasvoja ei MISSÄÄN olosuhteissa saa näyttää, hänestä on onnistuttu sarjakuvissa jo tekemään täysin toimiva persoonallisuus pelkän kypärän ja leukaperien avulla. Stallone kumppaneineen mokasikin perusteellisesti leffan, A-luokan taustamaailmasta huolimatta, B-luokan toteutuksella ja C-luokan näyttelijäsuorituksilla. Dredd-elokuva oli muutenkin liian Hollywoodmainen kompromissikäsitys sarjakuvaversion ehkä liian monitahoisesta maailmasta. Ei tyhmä jenkki aina tajua hyvän brittihuumorin päälle... jos Dredd ei ole vielä tuttu, älä aloita ainakaan leffasta. Lukaise pari varhaista albumia, niin jutun juoni kirkastuu kummasti.

Pelit

Judge Dredd

Melbourne House (1987)
C-64
1 pelaaja
Toiminta

Melbourne Housen näkemys armottomasta oikeudenpuolustajastamme ilmestyi Commodore 64:lle vuonna 1987. Latauskuva oli Kuusnepa-standardeilla lupaavan korkeatasoinen ja ideakin yllättäen ihan hyvä: pelaaja valitsee Mega-City 1:stä kuvaavalla pääkartalla parhaillaan tapahtuvan rikoksen ja käy Dreddinä pidättämässä syyllisen.

Valitettavasti toteutus ei pelissä toimi: periaatteessa rikokset vaihtelevat pikkurötöksistä murhiin, mutta käytännössä sitä ei huomaa. Kentät ovat aina liian samantyylisiä niin grafiikoiltaan kuin tapahtumiltaankin: Dredd haahuilee futuristisilla, robottien ja siviilien täyttämillä käytävillä. Aikansa harhailtuaan hän törmää ilmiselvään syylliseen, joka on yllättäen aina aseistettu. Vaikka rikollista voi varoitella ja uhkailla, on pelistä jätetty pois pidättäminen, joten ainoaksi tavaksi ratkaista rikos on teloittaa syyllinen. Pidemmän päälle monotoninen syyllisten etsiminen ja lahtaaminen alkaa rassaamaan, eihän Dredd sarjakuvissakaan aina väkivaltaan turvautunut.

Sinällänsä Melbourne Housen peli ei teknisesti ole täysin surkea. Kyllä sitä ihan mielellään pelailee hetken, mutta miksi vaivautua? Esikuvalleen se ei kovin uskollinen ole, sarjakuvien hulvatonta tunnelmaa se ei kykene saavuttamaan ja samantyylisiä pelejäkin löytyy huomattavasti parempia.

Judge Dredd

Virgin (1989)
C-64, Amiga, Atari ST
1 pelaaja
Toiminta

Toinen Dredd-peli ilmestyi pari vuotta myöhemmin, tällä kertaa Virgin Gamesin julkaisemana ja useammalle eri koneellekin. Peli muistutti melko lailla Melbourne Housen versiota, tosin tällä kertaa rikokset olivat tuttuja, suoraan sarjakuvista lainattujen tarinoiden rikoksia, joita Dredd pelissä ratkoi. Jälleen vain ammuskelemalla. Vaikka grafiikka oli edellistä peliä parempaa ja lisäherkkuna löytyi jo partiopyörällä a jeluakin, ei Virgin onnistunut luomaan mitään uutta, mullistavaa tai edes etäisesti aitoa Dredd-henkeä omaavaa peliä. Peliä vaivasi sama ongelma kuin Melbournen Housen näkemystä: ulkoiset puitteet olivat kunnossa, mutta sisuskalut rempallaan. Toinenkin yritys siirtää maailman oikeudenmukaisin lainvartija bittimuotoon oli epäonnistunut.

Judge Dredd

Acclaim (1996)
PC, SNES
1 pelaaja
Toiminta

Viimeisin Dredd-peli tehtiin elokuvan ilmestymisen aikoihin, eikä se enää pohjautunutkaan suoraan sarjakuviin, vaan lisenssi hankittiin elokuvan pohjalta. Nämä oikeudet menivät Acclaimille, jolla on ollut sormensa pelissä mm. Mortal Kombat -sarjan tietokoneversioissa. Henkilökohtaisesti en tätä tuoreinta Dredd-peliä ole pelannut, mutta arvosteluista sain sen vaikutelman, että ei ole omena taaskaan pudonnut kauas puusta: ikään kuin Acclaimkin olisi tyytynyt päivittämään samaa kaavaa toistavan pelin nykyaikaisiin kuoriin. Peli seuraa löyhästi leffan juonta, ja siinä sivussa ammuskellaan taas niin että hitaampia heikottaa. Drokk! Eikö Dreddistä osata tehdä mitään muuta kuin heikkoja ammuskeluvesityksiä?

Kaikkia Dredd-pelejä yhdistää yksi tärkeä tekijä: niiden tekijöillä ei selvästi ole ollut hajuakaan Judge Dredd -sarjakuvien hengestä. Itse olisin kaivannut toimintapelin sijaan jonkinlaista Dredd-simulaatiota, jossa pelaaja olisi saanut itsenäisesti partioida Tuomarina ja jakaa oikeutta niin roskaajille kuin massamurhaajillekin. Samalla Dreddin maailman pikimusta huumori olisi välittynyt paremmin ruudun tällekin puolelle. Melbourne House oli oikeilla jäljillä, mutta jätti homman puolitiehen. Ehkäpä vielä jokin kaunis päivä..?

Nemesis the Warlock

"Ole puhdas!
Ole valpas!
Ole IHMISIKSI!"

-Tomas de Torquemada

Tausta

Nemesis the Warlock Nemesis-sarjakuva sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta, Termahti, on kartoittanut tutkimatonta avaruutta ja löytänyt lukuisia muukalaisrotuja. Sittemmin joku valopää keksii, että ihmiset edustavat ainoaa oikeaa, puhdasta rotua, ja ihmiset aloittavat intergalaktisen inkvisition. Tämän uskonnollisesti fanaattisen liikkeen johtohahmo on julma pääinkvisiittori Tomas de Torquemada, joka myös perustaa inkvisition sotilaiden eliittiosaston, terminaattorit (ei mitään tekemistä Schwarzeneggerin leffojen kanssa...).

Muukalaisrotujen vastarintaliikkeen, Credon, johtohahmoksi ja Torquemadan arkkiviholliseksi nousee demonivelho Nemesis, jonka edesottamuksia sarjakuvassa seurataan. Nemesis on kuin futuristinen Robin Hood, joka pelastaa hädässä olevia (useimmiten viattomia ja ällösöpön mukavia) muukalaisia rasististen ja pahojen ihmisten käsistä. Tosin tämä sankari ei kaihda itsekään tilaisuuden tullen tappaa niin monta Termahdin soturia kuin vain voi. Albumista toiseen Nemesiksen seikkailut toistavat hyväksi havaittua Korkeajännitys-kaavaa: Ihmiset (saksalaiset) kehittävät jonkin pirullisen juonen tai laitteen muukalaisrotujen (liittoutuneet) päänmenoksi, jolloin Credo (vastarintaliike/kommandot) tekevät heidän juonensa tyhjiksi. Myöhemmissä albumeissa Nemesiksen persoonallisuutta syvennetään, kun puhdasotsainen sankaruus saa pieniä moraalisia lommoja hänen joutuessaan valintojen eteen, jossa vaakalaudalla ovat yhteinen hyvä ja Nemesiksen henkilökohtaiset ongelmat. Vaikka Nemesiksen tarinat tuntuvat välillä junnaavan paikoillaan, on sillä aika ajoin myös tähtihetkiä, joiden takia tarinaa jaksaa seurata.

Peli

Nemesis the Warlock

Martech (1987)
C-64, Spectrum, Amstrad
Toiminta

Nemesiksen tietokoneversio on siitä yllättävä lisenssipeli, että se on jopa oikeasti hyvä. Nykystandardeilla pelin meininki on tietysti hyvin yksinkertaista: Nemesiksen täytyy joka ruudussa tappaa vähintään 25 Torquemadan terminaattoria, jotta voi edetä seuraavaan ruutuun. Joka ruudussa on tietty aikaraja, jonka jälkeen kaikki tapetut terminaattorit heräävät henkiin tuplasti kovempina vastuksina ja velhollamme onkin äkkiä tukalat paikat. Tarpeeksi monta ruutua kahlattuaan hän kohtaa itsensä Torquemadan ja viimeinen kamppailu voi alkaa. Nemesiksen toteutus on yksinkertaisuudessaan nerokasta: Nemesis niittää Excessus-miekallaan terminaattoreita, jotka lentävät komeassa kaaressa ja jäävät kentälle makaamaan. joka kentästä löytyy muutama ammuslaatikko, joita keräämällä Nemesis voi tuhota terminaattoreita myös turvallisen etäisyyden päästä räiskimällä. Hätätilanteita varten velho voi myös sylkeä jättimäisen tulipallon kidastaan.

Jostakin syystä Nemesiksen tietokoneversio vain kolahtaa kovaa kuin Termahdin inkvisitio. Koko pelin ainoa kantava ajatus on mättää saman näköisiä pikseliukkoja kentästä toiseen, mutta silti sen on vain niin jotenkin mystisellä tavalla hauskaa. Toisin kuin esimerkiksi Judge Dreddin kanssa, ei Nemesiksen siirtämisessä bittimuotoon ole tarvinut kiinnittää huomiota niin paljon sarjakuvan tunnelman välittämiseen: tässä pelissä riittää, kun on Nemesiksen näköinen spriteukkeli heiluttamassa miekkaa ja tarpeeksi Termahdin kätyreitä kuritettavaksi. Credo!

Sláine

Tausta

Sláine MacRoth Sláine MacRothin tarina sijoittuu muista 2000AD:n eniten mainetta niittäneistä sarjakuvista poiketen menneisyyteen, kelttien aikaiseen Irlantiin. Sláine itse on kelttiberserkki, joka on nuorena karkoitettu omasta kotikylästään. Hän kiertelee oman aikansa pitkin myyttistä Eurooppaa, seuranaan varasteleva kääpiö Ukko, joka myöhemmässä vaiheessa myös ystävällisesti kokoaa Sláinen seikkailut meidän nykyajan ihmisten pällisteltäväksi. Ukko toimiikin useimmmissa Sláine-tarinoissa kertojan roolissa. Myöhemmin Sláine palaa kotiseuduilleen, pelastaa kylänsä sortajien ikeen alta, yhdistää kelttiheimot ja hänet julistetaan kelttien ensimmäiseksi yhteiseksi kuninkaaksi.

Sláinella, samoin kuin muillakin suurilla kelttisotureilla, on eräs erikoinen kyky: he kykenevät hurvahtamaan kesken kiihkeän taistelun. Hurvahtaminen tapahtuu käytännössä siten, että jonkin voimakkaan tunnelatauksen vuoksi Sláinen palvoman maanjumalatar Danun voima syöksyy hänen ruumiinsa läpi, vääntää sen kieroon ja ajaa hänet vimmaisan raivon partaalle. Sláinen maailmassa kelttiberserkit ovatkin hurvahtaessaan lähes pysäyttämättömiä tappokoneita. Tietyllä tapaa Sláinen seikkailut tuovat mieleen Robert E. Howardin luoman Conan Barbaarin, mutta huomattavasti mielenkiintoisemmassa ja rikkaammassa miljöössä. Itse asiassa moni Sláinen tarinan elementti on lainattu suoraan kelttilegendojen kuuluisimmalta sankarilta, Cuchulainnilta. Muun muassa Sláinen hurvahtaminen ja taustatarina (karkoitus-paluu) on suoraan plagioitu Cuchulainnin legendasta. Mutta se ei suinkaan haittaa, vaan jo historiallisestikin arvoitukselliset kelttitaustat saavat Sláinen maailman elämään äärimmäisen kiehtovalla tavalla, johon harva tusinakeskiaikaiseepos kykenee.

Peli

Sláine

Martech (1987)
C-64
Seikkailu(?)

Myös Sláinesta on tehty peli, julkaisijana fantastisen Nemesiksen tehnyt Martech. Pelissä ohjataan Sláinea, joka seikkailee kelttiläisessä maastossa seuranaan uskollinen kääpiönsä Ukko. Se on toteutettu monivalintatekstipelinä, mutta erikoisuutta peliin tuo valintojen saatavuus. Eri toimintavaihtoehdot lipuvat ruudulla satunnaisesti, ilmeisesti ikäänkuin Sláinen ajatukset vaeltelisivat hänen pääkopassaan. Huono ratkaisu, sillä toteutus on joystick/näppisohjauksella liian hidas ja sekava; useimmiten juuri haluttu toiminto joko ehtii lipua ohi tai sitä ei sillä hetkellä satu näkymään ruudulla ollenkaan. Todella surkeasti epäonnistunut käyttöliittymä rampauttaa koko Sláine-pelin, mikä on sinänsä sääli. Omalaatuinen se kyllä on, mutta tällä kertaa mielenkiintoinen oivallus ei ehtinyt kypsyä toimivaksi ideaksi.

Rogue Trooper

Tausta

Rogue TrooperRogue Trooperin futuristisessa maailmassa kaksi mahtivaltaa, Pohjoinen ja Etelä, käyvät kiivasta sotaa keskenään. Sodan avainasemassa on planeetta Nu-Earth, jonka jatkuva sotiminen on muuttanut karuksi erämaaplaneetaksi. Etelä päättää käyttää sodan kulun kääntämiseen salaista kommando-osastoaan, joka muodostuu geneettisesti muokatuista sini-ihoisista erikoissotilaista. Kuollessaan näiden erikoissotilaiden tiedot ja taidot siirtyvät heidän päässään olevaan piisiruun, joka pitää irrottaa kehosta 60 sekunnin kuluessa kuolemasta. Tällöin soturin persoona ja tiedot säilyvät sirulla, ja hänet voidaan istuttaa myöhemmin uuteen ruumiiseen.

Etelä suunnittelee lähettävänsä tämän erikoisosaston syvälle rintamalinjojen taakse, mutta operaatio kavalletaan viholliselle jo ennen toteutusta. Koko joukko-osasto tuhotaan maahanlaskun jälkeen väijytyksessä. Itse asiassa kaikki paitsi yksi sotilas, joka onnistuu pelastamaan kolmen toverinsa piisirut ja istuttaa heidät varusteisiinsa. Siten hän kykenee kommunikoimaan toveriensa kanssa. Henkiin jäänyt sotilas tullaan tästä lähtien tuntemaan yksioikoisesti Rogue Trooperina, sillä hän on päättänyt hylätä alkuperäisen tehtävänsä ja koko Etelän armeijan löytääkseen ja kostaakseen hänet ja toverinsa viholliselle kavaltaneelle petturille.

Peli

Rogue Trooper

Macmillan/Piranha (1986)
C-64, Spectrum, Amiga, ST
Toiminta

Rogue Trooperin 8-bittiset Spectrum- ja C-64-versiot ovat molemmat ilmeisesti tehty suoraan Spectrumin ehdoilla, sillä ne esittelevät hyvin samankaltaisen simppelin ammuskelupelin, jonka toteutuksessa on kaikin puolin menty siitä mistä aita on matalin. Peli on kuin köyhän miehen karsittu malli Airborne Rangerista, joka oli aikoinaan C-64:n paras sota-aiheinen toimintapeli. Rogue Trooperissa kaikki on vain toteutettu huomattavasti kehnommin: pelin grafiikka on mustavalkoista, äänet epämääräistä pörinää ja liikkuminen kankeaa, eikä pelihahmo osaa sen erikoisempia temppuja kuin ammuskella eteen tupsahtelevia vihollisia. Sarjakuvan erikoisinta ideaa, siruille tallennettuja asetovereita, ei ole hyödynnetty juuri nimeksikään, vaikkakin toisinaan joku siruista saattaa kommentoida jotain hyödytöntä. Aika lailla mitätön ja turha lisenssipeli.

Rogue Trooperista tehtiin myös ST/Amiga-versio, mutta allekirjoittanut ei valitettavasti koskaan ole alkuperäistä pelannut, ja emulaattoriversiotakaan en onnistunut löytämään. Paha siis arvuutella, olisiko sini-ihoisen karpaasin kostoretki onnistunut paremmin 16-bittisillä koneilla. Huhujen mukaan näin saattaisi ollakin, mutta vannomatta paras.

Mitä siis jää käteen?

Kokonaisuutena joudun ikäväkseni toteamaan, että aika lailla on 2000AD joutunut tietokonepelimaailmassa riiston ja perinteisen lisenssipelin kirouksen uhriksi. Näin loistavat sarjakuvat olisivat ansainneet vähintään yhtä tasokkaat tietokonepelit rinnalleen. Valitettavasti vain yhtä ainoaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikki pelaamani 2000AD-lisenssipelit ovat olleet täyttä roskaa. Mutta näinhän se maailma pyörii, vai mitä?

Kimmo Klemola

Judge Dredd (C64)

Judge Dredd Judge Dredd

Nemesis The Warlock

C64

Spectrum

Slaine (C64)

Rogue Trooper (C64)

© Pelikapseli 2000-2002