Sonic The Hedgehog

Sonic The Hedgehogin 10 vuotta videopelimaailmassa

Sonic The Hedgehog on pelihahmo, jonka tunteminen kuuluu jo pelaajan yleissivistykseen. Segan vuonna 1991 loihtima vauhtisiili oli vuosikymmenen alun eniten esillä ollut pelihahmo ja toi kuluneeseen genreen kokonaan uuden elementin: vauhdin. Tunnustusta on tullut korkeimmalta taholta, jopa itse Shigeru Miyamoto on kehunut Sonicia Super Mario -klooneista parhaimmaksi. Oheiskrääsältäkään ei olla voitu tietenkään välttyä ja ainakin minun hyllystäni löytyy sarjakuvalehtiä sekä Sonic The Hedgehog -kellopeli. Sonicista tehtiin myös varsin tasokas TV-sarja, jota edesmennyt FilmNet näytti täällä Suomessakin.

Mega Driven kuoleman jälkeen mainostulva kuitenkin hiipui, ja Sonicista muotoutui pienen, mutta sitäkin fanaattisemman fanilauman kulttihahmo. Itse pelit jäivät historiaan osana merkittävimmistä tasohyppelyistä koskaan, ja onkin aika katsastaa, rokkaako Sonic nykyäänkin vai pyyhkivätkö uusien megakonsoleiden karvaturrit piikkikasalla lattiaa.

Sonic The Hedgehog (1991)

Kun Super Nintendon julkaisuajankohta lähestyi, oli Mega Driven ykköspaikka konsolimarkkinoilla uhattu. Segan Master System -konsoli oli hävinnyt taistelun 8-bittisillä sotakentillä NESiä vastaan, ja suurin syy oli varmasti Super Mario. Nintendon nerokkaan kekseliäs putkimiesmaskotti aggressiivisen mainoskampanjan siivittämänä jäi pelaajien mieleen satavarmasti paremmin, kuin Segan oma, etäisesti apinaa muistuttava Alex Kidd. Sega tiesi, ettei pelkkä teknologia toisi voiton avaimia; Mega Drive tarvitsisi avukseen pelihahmon, jollaista ei oltu koskaan vielä nähty. Sega aloitti piirustuskilpailun, jossa täytyi piirtää sankari uuteen hittipeliin. Lukuisten luonnosten joukossa oli sininen siili, jonka voimalenkkarit antoivat tälle uskomattoman nopeuden. Sega of Japanin pääkonttorista kuului "jipii!"

Työskentely pelin parissa aloitettiin ja kuolaavaa pelikansaa ruokittiin hienoilla kuvilla ja lehtiartikkeleilla. Hype kasvoi aika suuriin mittoihin, jopa Suomessa oli mainosjulisteita Segan tulevasta megapelistä. Pitkään ja hartaasti työstetty peli saatiin viimein valmiiksi loppukeväällä 1991 ja se varasti kaiken huomion alan messuilla. Eikä ihme, mitään niin nopeaa tasohyppelyä ei oltu koskaan nähty. Ultramagee sininen siili vilisti tautista vauhtia pitkin hienosti suunniteltuja ja värikkäitä tasoja, jotka saivat naapuriständillä olleen Super Nintendon kalpenemaan. Segan uutukaisen pystyi helposti kiteyttämään sanalla "cool".

Pelaajat ja kriitikot ottivat pelin vastaan erinomaisesti, ja kauppa kävi kuin häkä. Mikä ei kyllä ole edes ihme, sillä Sonic The Hedgehog oli (ja on edelleen) aivan helvetin hyvä peli. Mobius-planeetta on vaarassa, kun hullu tiedemies Dr. Ivo Robotnik muuttaa eläimiä roboteiksi. Tätähän ei voi kukaan täysverinen sankari hyväksyä, joten sininen siili Sonic päättää pistää kapuloita Robotnikin rattaisiin.

Sonic on sivustapäin kuvattu 2D-tasoloikka, jossa yllättäen pelin sankaria Sonicia ohjastetaan pitkin enemmän tai vähemmän ansoitettujen kenttien. Tasoja on kaikkiaan kuusi, joista jokainen on pilkottu kolmeen osaan. Kun kolmannen osion on saanut juostua läpi, vastaan hyökii Dr. Robotnik mielenkiintoisiin metallihärveleihin sonnustautuneena. Lisäksi pelissä on vinhasti pyöriviä bonussokkeloita, jotka läpäisemällä Sonic saa haltuunsa Robotnikin havittelemia kaaossmaragdeja.

Pelin valtti on nopeus. Sonic juoksee pitkin kenttiä (silloisiin peleihin suhtautettuna) päätähuimaavaa vauhtia. Aikaa toisinaan jopa kauniiden maisemien ihailemiseen ei jää, sillä Dr. Robotnikin apurit hönkivät joka suunnasta niskaan. Arvon herra Sonic kuolee jo yhdestä osumasta, joten ilmassa leijuvien kultasormusten kerääminen on tärkeää. Tällöin viholliskontaktin seurauksena Sonic menettää vain taskuissaan olevat rinkulat (jotka leviävät iloisesti pitkin kenttää), ei henkeään. Pahisten murskaus luonnistuu spin dash -hypyllä, jolloin sininen siili muuttuu tappavan tehokkaaksi, hirmuvauhtia pyöriväksi piikkipalloksi. Vauhdista huolimatta pelin ohjaaminen on todella helppoa, ristiohjaimen lisäksi erillisiä toimintanäppäimiä tarvitaan vain yksi.

Sormusten lisäksi pitkin pelikenttää on ripoteltu televisioita, joita murskaamalla Sonic saa käyttöönsä perushyppelyä piristäviä erikoiskykyjä. Nopeutta entisestään lisäävät superlenkkarit ja Sonicia suojaava ilmakupla ovat aika peruskamaa, mutta sankarin ympärillä pyörivä ja vihollisia nopeasti tuhoava tähtikehä on ainakin etäisesti mielenkiintoinen kapistus. Lisäksi televisioista löytyy 10:n sormuksen ryppäitä ja lisäelämiä. Kaiken kaikkiaan ekstroja on ihan riittävästi, eikä kyllästyminen pääse iskemään.

Iästään huolimatta pelin grafiikka on edelleen varsin kaunista. Pelimaailma on värikäs ja täynnä yksityiskohtia. Alun ruohokenttien ja vesiputousten kaunistamat tasot vaihtuvat pian synkkiin luolastoihin ja tehdasalueisiin, kun Sonic selvittää tietään yhä lähemmäs ja lähemmäs Dr. Robotnikin päämajaa. Kentät on suunniteltu hyvin ja vaihtelua piisaa tarpeeksi. Uimaankin pääsee ja totutusta Super Mario -kaavasta poiketen Sonicin täytyy myös hengittää veden alla. Tähän tarkoitukseen käyvät hyvin happikuplat, joita on ripoteltu pitkin poikin lätäköitä. Hahmografiikka on sekin varsin onnistunutta, ainoastaan animointi näyttää nykypeleihin verrattuna turhan kankealta. Suitsutusta peli saa myös kerrassaan loistavasta musiikista, joka pitää tunnelman tehokkaasti yllä. Erinomaisista ääniefekteistä nyt puhumattakaan.

Ykkös-Sonic on edelleen mainio tasohyppely, joka ei käytännössä ole vanhentunut juuri ollenkaan. Peli on ehdottoman pakko tarkistaa ainakin emulaattorilla, Mega Driven omistajille ostamatta jättäminen on pyhäinhäväistys. Hiottu kokonaisuus tempaa edelleen mukaansa miltei samalla voimalla kuin pelin ilmestymishetkellä. Pelin ainoaksi ongelmaksi muodostuvat helppous ja tästä johtuen lyhyt peli-ikä, mutta moiset pikkuviat voinee kuitenkin antaa helposti anteeksi.

Sonic The Hedgehog 2 (1992)

Ykkös-Sonicin menestyksen myötä oli itsestäänselvyys, että Sega tekisi hittipelilleen jatkoa. Ytimekkäästi nimetty Sonic The Hedgehog 2 ilmestyi kauppoihin loppuvuodesta 1992 ja se vietiin heti käsistä. Vaikka kakkonen ei tuonutkaan mitään oleellista uutta perushyppelyyn, se oli silti hitusen edeltäjäänsä hiotumpi kokonaisuus. Grafiikka parani, kenttiä oli huomattavasti enemmän ja ennen kaikkea peli oli entistä nopeampi. Kakkosessa esiteltiin myös ensimmäistä kertaa Sonicin hermojaraastavan ärsyttävä sidekick Tails - kaksihäntäinen kettuelukka - jota toinen pelaaja sai halutessaan ohjastaa. Tällöin kentät pelattiin läpi co-oppina, elleivät pelaajat halunneet ottaa toisistaan mittaa jaetun ruudun kilpajuoksussa, jota edes minä en joskus 7-vuotiaana jaksanut pelata.

Tarina on kerrassaan huimaava. Sonic & kumppanit ovat ilmeisesti muuttaneet, koska ykkösen Mobius-planeetan asemasta Robotnik aikoo räjäyttää kotoisan maapallomme. Se ei estä Sonicia, joten uusi seikkailu joko Tailsin kanssa, tai ilman alkaa. Uusia matkakohteita kakkonen tarjoaa ihan kiitettävästi, vaikka tosiasiassa kentät ovat vain erilaisia variaatioita ykkösen vastaavista. Hieno öljykenttä, laavantäytteinen vuori ja massiivinen ilma-alus taitavat kuitenkin olla ihan uniikkeja, ihan lopussa päästiin jopa avaruuteen. Bonustasot esitettiin 3D:nä ja niissä väisteltiin pommeja.

Nopeasti vilkaistuna peli muistuttaa aika paljonkin ykköstä, mutta pidemmän päälle jatko voittaa alkuperäisen. Kentissä on enemmän vaihtelua ja lisääntyneen nopeuden ansiosta meno on entistäkin hauskempaa. Pelissä on myös hienoja ekstroja, joita kaipaisi ykköseenkin. Kaaossmaragdien keräily ei ole enää turhaa, nyt kaikki arvokivet kerättyään siili muttuu todella nopeaksi Super Soniciksi, jonka alta kannattaa tosissaan pysyä poissa. Sonic osaa myös uuden erikoisliikkeen, joka sinkauttaa piikikkään "liekehtiväksi tykinkuulaksi", kuten ohjekirjassa sanotaan.

Vikojakin löytyy, näistä ehkä pahin on hieman epätasainen vaikeusaste. Varsinkin loppuvastus on oikeasti mahdoton voittaa ilman koodeja, ja kaksinpelissä voisi olla enemmän innovaatioita. Kakkonen on ainakin minulle äärimmäisen pyhä peli ja pääsee Sonic-sarjan ykköspaikasta jaolle Sonic Adventuren kanssa.

Sonic The Hedgehog 3 (1994)

16-bittisten pelikoneiden viimeisinä elinvuosina Sega yritti käännyttää edes osan pelaajista puolelleen ja julkaisi nipun killeripelejä. Tärkein näistä oli pitkään odotettu megapeli Phantasy Star 4, mutta joukon mukaan mahtui myös pieni ja tuntematon peli nimeltään Sonic The Hedgehog 3.

Ulkoisesti peli ei pahemmin edeltäjistään eroa, mutta pelattavuudessa mentiinkin sitten ainakin osittain metsään. Sonic 3:sen ongelma on nimittäin siinä, että se yrittää olla liian Mario. Aiempien osien tavaramerkiksi muodostunutta nopeaa toimintaa on vähennetty tuntuvasti ja pelissä on paljon enemmän ongelmanratkaisua. Muuten kiva idea, mutta ei oikein istu Sonicille.

Peli esitteli ensimmäisen kerran Sonic-hahmojen kolmannen pyörän, Knucklesin, punaisen siilihirmun, joka osasi lentämisen lisäksi kiipeillä seiniä pitkin. Hahmoa tosin pääsi pelaamaan vasta Sonic & Knuckles-lisäpalikan avulla, joka tietysti piti ostaa erikseen. Muistaakseni tarinan mukaan Dr. Robotnik havittelee taas kaaossmaragdeja ja on huijannut Knucklesin puolelleen.

Sonic 3 jakaa mielipiteet kahtia. Itse en pelille pahemmin lämmennyt, toisista se on taas paras Sonic mitä on ikuna tehty. Minua pelissä häiritsevät hidastempoisuus ja puolivillainen suunnittelu. Lumikenttä tuo vaihtelua tuttuihin trooppisiin maisemiin, yksissään se ei kuitenkaan riitä. Uusia power-uppeja on ihan kivasti ja entisiinkin on lisäilty varsin tervetulleita pikku-uudistuksia. Näistä esimerkkeinä kuplasuoja, jonka löydettyään pelaajan ei tarvitse huolehtia hengittämisestä veden alla. Oudohkona uudistuksena pelissä pystyi tallentamaan, mikä on vähän tyhmää. Seikkailuna kolmonen on nimittäin kakkosta paljon lyhyempi. Bonustaso esitettiin taas 3D:nä, tällä kertaa sankarit reuhtoivat shakkilaudalla.

Äänimaisema on muuten kunnossa, mutta alkuperäinen tunnari on korvattu reippaasti huonommalla esityksellä. Grafiikka on aiempia osia hitusen parempaa ja ulkonäöltään peli kuuluukin Mega Driven parhaimmistoon. Sonic kolmonen kannattaa kuitenkin tarkastaa, sillä monia hitaammanpuoleinen eteneminen miellyttää varmasti.

Sonic 3D Blast (1996)

Ihanasta Sonic-sarjakuvalehdestä sain penskana tietooni, että Mega Drivelle on Sonic kolmosenkin jälkeen tulossa uusi siilipeli. Edesmenneen takansytykkeen huhuissa oli perää, sillä vuosi pari 16-bittisten konsoleiden hautaamisen jälkeen Mega Drivelle julkaistiin - vaikka kukaan ei asiaa enää tuolloin noteerannut - Sonic 3D Blast. Koska Segan uuden Saturn-konsolin heikohkoa myyntiä ei varmasti edistänyt Sonic-pelien puute, peli käännettiin myös sille.

Olisivat jättäneet julkaisematta kokonaan, sillä pelinä Sonic 3D Blast on huttua. Paitsi että se on tylsä kuin mikä, peli ei muistuta oikeita Soniceja ollenkaan. 3D Blast on lintuperspektiivistä tiirailtava, enemmän puuduttavaa tavaranmetsästystä kuin vauhdikasta tasohyppelyä muistuttava rujo kalkkuna. 60 kilon lihotuskuurin ottanut Sonic tallustaa pitkin askeettisia maastoja robotteja runttien ja kummallisia lintuja pelastaen, päämääränään vapauttaa Flink-saari Dr. Robotnikin ikeestä.

Sonic 3D Blastissa ei ole juuri mitään kehumisen arvoista, kaikki pelin osa-alueet grafiikasta pelattavuuteen ovat vasenta kättä tuuraavalla kädettömällä varakädellä hutaistuja. Tekijätiimiä vilkaistaessa huomaa kuitenkin, että pelistä vastaa Segan sijasta Traveller's Tales -niminen pulju, mikä osittain selittääkin pelin laadun. Puolustukseksi tämä ei kuitenkaan kelpaa, koska Sega sen brittifirman peliä tekemään kuitenkin tilasi.

Eniten Sonic 3D Blastissa pissii täydellinen tuntuman puute. Pelin hilpeä käsitys 3D:stä yhdistettynä huonosti toimiviin kontrolleihin aiheuttaa suonentykytystä päässä, ja täydellinen ideattomuus kentissä latistaa fiilistä entisestään. Kentät pääsee läpi vain ja ainoastaan kaikki Flink-linnut kerättyään, josta johtuen 90% peliajasta on verenmakuista harhailua siipiveikkojen perässä.

Jos 3D Blastissa on mitään hatunnoston arvoista, ainakin hienosti tehty CGI-alkudemo pääsee hyväksi ehdokkaaksi. Tämäkin vain siksi, että Mega Drive ei oikeasti osaa CGI:tä. Myös tästä pelistä Sega julkaisi PC-version, mutta kymmentä euroa halvemmalla sitä ei kannata ostaa.

Sonic CD (1993)

Koska uuden sukupolven 32-bittiset megakonsolit tekivät 90-luvun alussa tuloaan, Sega yritti pitkittää Mega Driven elinvuosia julkaisemalla sille Mega CD- ja 32X-lisälaitteet. Molemmat apraatit jäivät todella surkealle huomiolle, mikä ei kökköjen pelien ansiosta mikään ihme ollutkaan. Sega CD:lle julkaistiin ehkä kaksi hyvää peliä, 32X:lle runsaat nolla. Koska kauppa ei käynyt, laitteet vaipuivatkin unholaan hakaten samalla viimeisetkin naulat Mega Drive -raasun arkkuun. Tämä on sääli, sillä lisävermeissä oli ainakin tekniikan osalta potentiaalia.

Mega CD:n toinen hyvä peli (Silpheed oli se toinen), Sonic CD, on helmi. Robotnik riehuu Mobiuksen kiertolaisplaneetalla, mutta Sonic tulee ja pistää tämän suunnitelmat pipariksi! Kuluneeseen Sonic-menoon peli toi hienoja uudistuksia, joista tärkein oli eri aikavyöhykkeillä palloilu. Pelin jokaisesta kentästä oli oma versionsa menneisyydessä, nykyajassa ja tulevaisuudessa, mikä toi seikkailuun aivan uutta vivahdetta. Pelillisesti Sonic CD on aika lailla samaa pomppimispainoitteista kauraa kuin edeltäjänsäkin, mutta CD:n pelimoduulia huomattavasti suurempi tallennuskapasiteetti pitää huolen siitä, että kaikki on suurempaa, värikkäämpää ja hitusen nopeampaa. Romanttisuuden havinaa peliin tuo Sonicin tyttöystävä Amy, jolla valitettavasti on varsin merkittävä rooli myöhemmissä Sonic-peleissä.

Sonic CD:n pahin ongelma oli se, että peli julkaistiin Mega CD:lle. Ei siksi, että peli olisi millään tavalla huono, vaan siksi, että kukaan ei tiedä siitä mitään. Itsellänikin jäi peli väliin, kun siirryin elämättömäksi PC-nörtiksi eikä Mega Driven CD-asemasta ollut tietoakaan. Viisaana temppuna Sega julkaisi pelin PC:lle vuoden 1996 lopussa, joten alelaareja penkomalla Sonic CD:n löytäminen ei ole ollenkaan sula mahdottomuus. Ilmeisesti peli on varsin laadukas, sillä Suomen puoliraamattu Pelit-lehti piti siitä 90 pisteen edestä.

Sonic Adventure (1999)

Sega Dreamcastin elinvuodet eivät koskaan olleet ruusuisia. Kun laite julkaistiin Japanissa loppuvuodesta 1998, ainoa ostamisen arvoinen peli oli Virtua Fighter 3tb. Laitteen lippulaivaksi ilmoitettu Sonic Adventure oli vielä pahasti myöhässä, ja Sonic Teamin suurista ponnisteluista huolimatta se ehti kauppoihin vasta konsolin USA-julkaisun aikoihin alkuvuodesta 1999. Suuren hypen lisäksi spekuloitiin kovasti siitä, onko Sonicin tyylisen nopean pelin kääntämisessä kolmiuloitteiseksi mitään järkeä.

Olihan siinä, sillä perinteisen 2D-menon korvaaminen 3D-kuurilla onnistui niin hyvin, ettei sarjan aiempiin osiin enää vinkumatta koske. Sonic-pelien tavaramerkki nopeus on ennellaan, korotettuna vain kymmenenteen potenssiin. Vauhtisiili vilistää pitkin uskomattoman kauniita maisemia aivan rrrrrräjähtävällä nopeudella, eikä ruudunpäivitys nyi ollenkaan. Robotnik, apunaan muinainen tuhon jumala Chaos, suunnittee maailmanvalloitusta, ja vain Sonic voi sen estää keräämällä kaikki Robotnikin tarvitsemat kaaossmaragdit.

Peli koostuu yksinkertaisista, japanilaisia kevytroolipelejä muistuttavista seikkailuosioista sekä tiheätunnelmaisista toimintajaksoista. Adventure Fieldeillä etsitään sisäänpääsyjä uusiin toimintakenttiin, jutellaan vastaantulijoille ja ratkaistaan sivussa yliyksinkertaisia puzzleja. Toimintaosioissa Sonic & co. ruimivat Robotnikin apureita totuttuun tyyliin ansoja väistellen ja sormuksia keräillen. Ohjattavia sankareita on kaikkiaan kuusi, joista Big-kissa ja laserpyssyillä varustettu robotti ED-128 ovat kokonaan uusia. Jokainen hahmo on siunattu omalla seikkailullaan ja tarinasta saa täyden tolkun vasta pelaamalla ne kaikki läpi.

Peliä seurataan Sonicin takana koikkelehtivalla kameralla, joka ajoittaisista sekoiluistaan huolimatta pysyy siilin persiissä hyvin kiinni. Sonicin ohjastus on useammasta toimintanapista huolimatta äärimmäisen helppoa, ja kontrollit iskostuvat selkäytimeen pienen harjoittelun jälkeen ikiajoiksi. Uusia temppuja on muutama, joista vihollisiin hakeutuva Homing Attack on se tärkein. Muitakin erikoisliikkeitä on, ja fiksuna ratkaisuna pelin hahmot oppivat niitä pikkuhiljaa pelin edetessä. Kenttiä on kymmenkunta, mikä on liian vähän: kestoltaan Sonic Adventure ei nimittäin ole mikään maailman pitkä-ikäisin. Perusmenon lisäksi pelistä löytyy minipeliä joka lähtöön ja hauskana kuriositeettina pelaaja voi halutessaan kasvattaa hieman Pokêmoneja muistuttavia Chaoja ja "ulkoiluttaa" niitä siirtämällä otukset Dreamcastin muistikortille.

Grafiikka on perkeleellisen jumalaista. Pelin täynnä yksityiskohtia olevaan, värikkääseen maailmaan voisi jäädä vaikka asumaan. Trooppisten saarten ja synkkien tehdaskenttien kierrättämisen voi antaa helposti anteeksi, koska 128-bitin ansiosta niihin on saatu ihan uutta ilmettä. Kaikki hahmot Sonicista Robotnikiin ovat erinomaisen näköisiä ja pelin tapahtumien kannalta keskeinen Station Square -kaupunki elää. Kun ottaa vielä huomioon, että Sonic Team joutui väkertämään pelin 95% valmiiksi keskeneräisillä kehitystyökaluilla, on hikistä lierihattua pakko nostaa. Pitkästä aikaa Sonic-pelissä on myös erinomaista musiikkia, ja ääninäyttelijät piipittävää Tailsia lukuunottamatta kuulostavat juuri oikeilta.

Sonic Adventure on ehdottomasti yksi Dreamcastin parhaista peleistä. Se on niin hyvä, että ostin sen ennen konsolia itseään. Netissä paljon närää aiheuttanut kameran ajoittainen sekoilu on mitätön sivuasia, koska tunnelma on kohdallaan. Jos lopun löystyneen kenttäsuunnittelun ja Amyllä pelleilyn voi antaa anteeksi, Sonic Adventure on täydellinen tasoloikka.

Pikkupelit

Varsinaiseen Sonic-jatkumoon kuuluvien pelien lisäksi Sega julkaisi mitä ihmeellisimpiä rahastusvirityksiä, joissa tuttu maskottisiili kumppaneineen ainakin vieraili. Sonic Chaos (1993) on Master Systemin ensimmäinen oma Sonic-seikkailu, osat yksi ja kaksi julkaistiin koneelle yksinkertaistettuina versioina jo aiemmin. Chaos on itseasiassa varsin näppärä tasohyppelyviritys, ainoastaan tökkivä ruudunpäivitys ja hiukan valju tunnelma häiritsevät muuten toimivaa seikkailua.

Samoilla linjoilla on myös Game Gearille tehty jatko Sonic Triple Trouble (1994), joka on taas sitä samaa mutta paremmin toteutettuna. Pelin taustatarina on sikäli mielenkiintoinen, että Robotnik on viimeinkin onnistunut saamaan käsiinsä kaikki kaaossmaragdit, mutta Sonicilla on vielä hetki aikaa pelastaa maailma ja tuhota arkkivihollisensa superase. Triple Trouble kannattaa ostaa, jos sattuu omistamaan Game Gearin. Se on nimittäin kyseisen käsikonsolin ehdottomasti paras Sonic-peli.

Jos Chaos jatko-osineen olivat vielä oikeita pelejä, Sonic Spinball (1993) onkin sitten täysveristä rahastusta pahimmillaan. Kyseessä on ruma ja äärimmäisen epäpelattava flipperipelin irvikuva, jonka ainoa yhteys sinisen piikkiötökän seikkailuihin on Sonicin pusertaminen flipperikuulaksi. Tetris-variaatio Dr. Robotnik's Meanbean Machine (1994) on taasen ihan toimiva palikkapeli, jota tahkoaa parikin tasoa ilokseen. Crash Bashin ja Mario Partyn tyylisten seurapelien harmaata massaa edustaa Dreamcastin Sonic Shuffle (2000), vaikka sana "edustava" ei pelin laadun kanssa samalla viivalla olekaan. Sonic Drift osat yksi (1994) ja kaksi (1995) ovat kuulemma ihan hyviä Mario Kart-klooneja, mutta arvoitukseksi jäävät sillä niitä ei ole julkaistu Japanin ulkopuolella.

Mistä näitä pelejä saa?

Vaikka joissain videovuokraamoissa ja peliliikkeissä 16-bittisen pelejä myydäänkin, ensimmäisten Mega Drive -seikkailujen löytäminen alkuperäisinä voi osoittautua aika hankalaksi. Siksi emulaattorit Kgen98 ja Genecyst tulevat tarpeeseen. Saturnin omistajien kannattaa nykäistä kaupan hyllyltä heti mukaansa Sonic Jam -kokolema, jossa on ensimmäiset kolme Sonicia ja muuta oheiskrääsää. Mega Drivelle on olemassa loistava paketti Sonic Compilation, johon on ahdettu sekä ensimmäiset kaksi Sonicia, että Dr. Robotnik's Meanbean Machine, ja sitä myydään vieläkin.

Sonic 3D Blast ja kaikki Master System -pelit ovat kiven alla, mutta uudemmat (siis vuoden 1996 jälkeen tehdyt) seikkailut löytää helposti miltei jokaisesta pelikaupasta. Tikkurilassa sijaitsevan VideoPeliDivarin sivuja kannattaa tutkia, mikäli sana postiennakko ei aiheuta näppyjä. Uuden sukupolven konsoleille on jo tehty kattavia (siis Sonic-pelejä sisältäviä) museopaketteja, ja hyvällä onnella ne saattavat rantautua tänne Eurooppaankin.

Tulevaisuus

Koska Dreamcast kuopattiin alkuvuodesta 2001, Sonic-peleihin se vaikuttaa varmasti. Tokihan vauhtisiiliä päästään juoksuttamaan vielä tulevaisuudessakin, mutta minkälaisissa peleissä, sitä en uskalla vielä edes arvailla. Ensimmäinen Sonic on jo käännetty Nintendon Gameboylle ja firman GameCube-konsolille on oma versionsa Sonic Adventure 2:sta. Jos Segan päätös konsolitehtailun lopettamisesta pitää, pahimmassa tapauksessa tulevia Sonic-pelejä pelataan laitteella, jonka kyljessä lukee "Sony". (Onkos se nyt paha asia, siinähän voisi lukea vaikka "Microsoft --toim. huom.)"

Kauhuhetkiä odotellessa on kuitenkin hyvä kaivaa wanhat Mega Drivet naftaliinista ja nauttia pelisarjasta, joka täysin oikeutetusti kilpailee tasohyppelyvuoren korkeimmasta nyppylästä itsensä Super Marion kanssa. Ja monien mielestä pudottaakin läskin putkimiehen kapisen koiraotuksen kera kuilun pohjalle, mikäli Sonicin fanikommuuni on vielä hengissä ja kukaan newbie-pelaajista Sinistä Siiltä edes tuntee.

Lassi Hietala