PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Teenage Mutant Ninja Turtles

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Lisää kuvia, isompiakin

Nimi "Teini-ikäiset mutanttininjakilpikonnat" saattaa tuoda mieleen asioita menneisyydestä, josta on parasta vaieta. Pizzaa, surfausta, cowabunga, aamiasmuroja ja loputon armada erilaisia leluja, puhumattakaan surkeasta, kamalasta ja ällöttävästä piirretystä. Onneksi tämä ei ole koko totuus.

Ensimmäinen TMNT-tarina oli synkkä ja väkivaltainen kunnianosoitus Frank Millerin vähintään yhtä synkille ja väkivaltaisille sarjakuville. Eläinhahmot ja ninjamytologia kuitenkin paisuivat yhdistelmänä melkoiseen suosioon, ja nämä nimenomaiset ominaisuudet väistyivät seuranneissa elokuvissa, piirretyissä ja sarjakuvissa. Tilalle kehittyi kilpikonniin helpommin yhdistyvä kepeä huumori sekä käsittämätön kasa oheisroinaa.

Yllättäen saatanallinen Ninja vaihtui brändin nimestä yleväksi Heroksi Iso-Britanniassa, vaikka kuvittelisi nimenomaan yhdysvaltalaisen mielenlaadun olevan valmiimpi suojelemaan lapsiaan ja lapsenmielisiään itämaisen salamurhaajafilosofian psyykeä syövyttävältä vaikutukselta. Toisaalta TMNT ei tullut 'valtoihin sen ulkopuolelta vaan tietoisesti pyrki hyödyntämään amerikkalaista folklorea sisältä käsin. Eikä koskaan voi tietää mitä BBC saa päähänsä.

Kevin Eastmanin ja Peter Lairdin luomat hahmot elävät edelleen, virallinen kotisivu kertoo mahdollisesta CGI-animaatioon pohjaavasta sarjasta sekä uusista sarjakuvista, jotka pyrkivät palauttamaan kilpikonnat ninjaisille juurilleen. Sivuilta voi myös lukea ensimmäisen ninjakilpikonnatarinan.

Pelit

Teini-ikäiset Mutanttininjakilpikonnat lupaavat aiheensa puolesta räväkkää, lapsiystävällisellä tasolla väkivaltaista kamppailua, eri vänkiä itämaisia väkivallan välineitä ja lauman enemmän tai vähemmän tuttuja, omalaatuisia hahmoja lyötäväksi. Kohderyhmän laajuuden huomioonottaen sen suuurempi oppimiskynnys tai omaperäisyys sulkeutuvat toteutuksesta pois.

Kotikoneiden ensimmäistä kilpikonnapeliä ei käytännössä tullut aikoinaan pelattua, tunnelma oli minusta jotenkin turhan klaustrofobinen ja ohjaus sen verran kankeaa ettei peli temmannut mukaansa. Hylkimisreaktioita saan edelleen, vaikkei tahmeus ihan nujertavaksi asti pääsekään. Taktiset elementit konnien erilaisen aseistuksen huomioimisineen ja mahdollisuus vaihtaa pelattavaa hahmoa kesken kamppailun ovat ihan mukavia ominaisuuksia, ja kaduilla taapertaminen varsinaisen toiminnan areenoiden, eli viemärien ja erinäisten rakennusten välillä tuo tietynlaista seikkailullista vapautta peliin. Keskinkertaisuus vain tuntuu joka välissä eikä peli oikein innosta, vaikka pelillä onkin paikkansa useiden 80-90 -lukujen taitteensa pelaamisharrastustaan aloittaneiden sydämissä.

Double Dragonien malliin pelattavat kolikko/konsolipelit ovat kovasti enemmän mieleeni, vaikkeivät välttämättä kategoriassaan ehdotonta huippua edustakaan. Simppeli pelattavuus ja oivallinen kaksinpeli tuttujen hahmojen keralla muodostavat kuitenkin alhaisen nautintokynnyksen. Näihin siis keskitytään tässä artikkelissa, bonuksena Tournament Fighter, Street Fighter 2 / Mortal Kombat -tyylinen kaksintaistomätke.

Kilpikonnat kolikkoluolassa

Kilpikonnia hyväksikäyttäviä kolikkopelejä ilmestyi kaksi. Konamille tyypillisesti ne olivat sivusta, hieman yläviistosta kuvattuja mätkeitä. Joissakin kentissä hypätään surffilaudalle tai vastaavalle tallustelun sijaan. Vastaan lappaa piirretyssä roboteiksi laimennettuja Jalan sotilaita, jotka ilmeisesti nuttujensa väristä riippuen käyttävät erilaisia hyökkäyksiä tai aseita. Normaalit, purppuraan pukeutuneet soltut huitovat nyrkeillään ja nappaavat konnan kiinni kaverinsa mätkittäväksi jos pääsevät turhan lähelle. Erikoisemmat yksilöt huitovat katanoilla, keihäillä tai vaikkapa hupaisilla, valtavankokoisilla moukareilla. Löytyy myös bumerangien ja heittotähtien heittelijöitä. Jalka-sotilaiden lisäksi konnat tapaavat Krangin erinäisiä robottiotuksia, kuten ikimuistoisia Mousereita sun muita. Kentän päätteeksi kohdataan useimmiten jokin nimekkäämpi vastus loppuvihulaisena, esimerkkeinä yleensä ensimmäisenä vastaan tulevat Bebop ja Rocksteady.

Ensimmäinen kolikkopeli on, 90-luvun alun Konamia kun edustaa, sopivan sarjakuvamaisen näyttävä muttei mikään ihmeellisen esteettinen elämys. Kohisevia puhesämplejä piisaa ja Aprilin "Help me" -kirkaisu on melkoisen vertahyytävä. Kilpikonnien liikevalikoimaan kuuluu pari hyppypotkua, peruslyönti eri animaatioin, satunnaisen tuntuisesti tapahtuva Jalka-soturin heittäminen sekä molemmat namikat pohjaan painamalla irtoava lennokas, tehokas ja svengaava hyppylyönti. Kokoelma on tasapainoinen ja käyttökelpoinen, yhtä ylivertaista valintaa ei liikkeistä löydy joten niitä tulee käytettyä monipuolisesti, mikä tekee pelaamisesta hauskaa ja hilpeän näköistä väkivaltabalettia, varsinkin kun maastoa voi käyttää hyväkseen ja iskeä viholliset vaikkapa päin liikennemerkkiä - tai toisin päin. Mahdollisuus nelinpeliin kiehtoo.

8-bittiseksi konversioksi NES-versio Arcade Gamesta on hyvälaatuista jälkeä varsinkin graafisesti. Lisäksi Konamin poijjaat ovat vielä lisänneet kotiversioon lisää kenttiä. Peli pelaa vain aika kankeasti, tavalliset iskut eivät edes oikein tunnu menevän perille. Tarkasti ajoitetut hyppypotkut tepsivät, mutta niiden kanssa vänkkääminen on ikävän aikaavievää näpräämistä. Temppu onkin käyttää molemmat napit pohjaan painamalla suoritettavaa hyppylyöntiä jatkuvasti ja kaikkeen. Tämä konversio ei ole onnistunut lämmittämään - johtuneeko myös siitä että muita konsolipuolen ninjamatelijoita on pelattu nimenomaan kaksinpelinä, mikä on ehdottomasti se tapa miten tällaisia mätkeitä tulee pelata. Ihan kiva peli kuitenkin.

Manhattan Project

Useat nettilähteet tuntuvat pitävän NES:in kolmatta kilpikonnapeliä vain halpana kakkosen uudelleenlämmittelynä. Olen eri mieltä - teknisesti kyseessä ei ole uudelleenlämmittely jo vain senkin johdosta, että pelimoottori on selkeästi eri. Rumempi edeltäjäänsä, mutta vastapainoksi teini-ikäiset mutanttininjakuorekkaat ohjautuvat ketterämmin ja peli tuntuu hauskemmalta. Otukset osaavat jokainen myös oman, elinvoimaa syövän erikoisliikkeensä. Tämä on se osa, joka söi NES:in padin ristiohjaimen suosiollisella avustuksella ilkeän kolon peukalonsyrjään kerta toisensa jälkeen. Kaksinpelillä, totta kai.

NES:in kakkoseen (eli Turtles: Arcade Gameen) verrattuna liikevalikoima on paremmin tasapainossa. Konnat osaavat myös heittää vastustajan ylitseen, mahdollisesti päin muita vihulaisia. Pisteitä ei kolikkoluolalähtöisistä peleistä poiketen ropise nihkeästi yksi per tappo -menetelmällä, vaan roppakaupalla, riippuen käytetystä hyökkäyksestä. Jos mamoilee kaiken kumoon käyttämällä erikoishyökkäyksiä, lisäeläimiin oikeuttavia pisteitä karttuu sangen hitaasti. Ovelaa.

Aika warppi

Ensimmäiseen Arcade Gameen verrattuna Turtles In Timen ohjattavuus on muuttunut. Vaikea sanoa miten, kun on sen verran tottunut TIT:iin. Hieman tarkemmalta, hieman suoraviivaisemmalta peli tuntuu edeltäjäänsä nähden. Konnat osaavat kätevästi tarttua kaveria ranteesta ja mäiskäistä sillä muita ilkimyksiä. Tavallinen heitto heittää vastustajan päin "kameraa" - edelleenkään ei ole ihan selvää, miten heitot lähtevät. Myös hahmokohtaiset erikoisliikkeet löytyvät. Ja osaavatpa kilpikset juosta ja liukuakin. Kenttien teemat vaihtelevat aikamatkustusteeman mukaan alun urbaanien New York -maisemien jälkeen esihistoriasta villin lännen ja kumppaneiden kautta tulevaisuuteen.

Turtles In Timen arkaadi-originaali MAME:lla kokeiltuna tuntuu vaikealta, mikä on laitteen kannattavuuden kannalta tietenkin ymmärrettävää. Ohjaus tuntuu vähän epätarkalta, mutta se saattaa olla silkkaa pelin vikkelyyttäkin. Erikoisliikkeitä on ainakin vaikea tehdä. Pelihallissa minulta olisi muuten mennyt läpipeluuseen vähintäänkin sellainen uuden SNES-pelimoduulin vertainen kasa vanhaa valuuttaa (ja muutenkin TMNT:TIT on/oli nimenomaan loistavaa vuokrattavaa konsoli-inkarnaatiossaan). Johtunee ihan vaan minusta.

Mutta mitäpä arkaadiversiosta, sellaistahan ei hevin kotiinsa saa. Kuudellatoista bitillä pystyttiin jo arkaadikonversioiden kohdalla kunnioittamaan alkuperäistä varsin hyvin, mikä näkyy Turtles In Timessä. SNES:iä varten Kilpikonnia on viritetty sen verran, ettei kolikkoluolasta oikeastaan jää kaipaamaan kuin nelinpeliä. Pelin tempo on rauhallisempi ja animaatiota ja ärsyttäviä puhesampleja on karsittu. Konsoliversion pelattavuus kuitenkin tuntuu tarkemmalta ja hauskemmalta. Mutta varsinaisen eron tekee se, että kenttiä on hiottu muokkaamalla ja lyhentämällä tylsiä sekä lisäämällä mielenkiintoisia - varsinkin ensimmäinen taistelu Silppuria vastaan on mainio esimerkki SNES-version ehostuksesta. Siinä überkewliä sprite-zoomia hyödyntävä Jalka-sotilaan heittäminen päin ruutua eli pelaajaa otetaan pelillisesti hyötykäyttöön.

Varsin mielenkiintoinen viritelmä on sattumalta käteen osunut Megadrive-peli Hyperstone Heist. Se on ikäänkuin käännös Turtles In Timestä, mutta aikamatkailun sijasta juoni kertookin Shredderin kutistaneen Manhattanin ja kentät ja pomot tulevat eteen eri järjestyksessä. Megadriven pienempää palettia on kunnioitettu onnistuneesti ja hieman maanläheisemmät värit toimivat suorastaan paremmin kuin sarjakuvamaiset alkuperäiset. Pelattavuuttakin on muutettu hieman: juoksuunlähtö tapahtuu napinpainalluksella, mikä on erinomaista, sillä hilpeät liukupotkut sun muut kärrynpyörät onnistuvat paljon helpommin, ja tätä versiota onkin itse asiassa kaikkein hauskinta pelata. Turtles In Timen jäljiltä kentät tietenkin tuntuvat vanhan kierrätykseltä ja vähän hätäisesti kokoon parsituilta, mutta sepä ei haittaakaan, mielellään tätä reseptiä vielä muutaman kerran maistelee.

Tournament Fighter

Konami hyödyntää kilpparilisenssiä jonkin verranköyhyysrajan yläpuolella heiluvan miehen Street Fighter 2 -kloonissaan. Hahmoja on aivan mukava tukku, useimmat niistä ovat minulle uusia tuttavuuksia jostain Turtles-mytologian hämäristä. Pelistä löytyy yksinpeliä varten turnaus- ja tarinamoodit, jossa edellisessä mätetään vapaavalintaisella hahmolla loppudemon perässä, tarinamoodissa taas valitaan kilppari ja annetaan Silppurille ja tämän joukoille nenään/kuonoon/muuhun pään ulokkeeseen.

Kyseessä ei ole hassumpi peli. Vaikka taistelu ei ole hirveän lennokasta tai vauhdikasta, pelattavuus on kuitenkin reilassa. Pelkällä huitomisella ei voittoja heru, päätellen siitä että kone antaa allekirjoittaneelle lahjakkaasti selkään. Ankara puolustaminen ja hyvin ajoitetut hyökkäykset vievät sen sijaan voittoon. Hyvä juttu. Ikävä kyllä hahmojen hyökkäyskavalkadi ei ole kauhean laaja saati monipuolinen. Lisääpähän kuitenkin soppaan hahmojen mättämällä latautuvan Lopullinen Hyökkäys -mittarin ja tietenkin Lopulliset Hyökkäykset.

Mättöpelien suhteen TF ei edusta aivan parhautta, kilpikonnapelinä se pitää pintansa. Turtles In Time on kyllä sellaisena hauskempi, mutta eipä maailmassa liene toista Turtlesit ja Capcom-mätkinnän apinoinnin yhdistävää peliä. Näin SNES-versiona, Megadriven version olettaisin olevan pikkaisen karumpi jo yhden toimintanäppäimen puuttumisen takia, ja NES-versio pelottaa ajatuksenakin.

Eino Keskitalo

Teenage Mutant Hero Turtles: The Arcade Game
Konami (1989)
Kolikkopeli, NES
Mätke
1-4 pelaajaa (2 kotiversioissa)
Teenage Mutant Hero Turtles: Turtles In Time
Konami (1991)
Kolikkopeli, SNES
Mätke
1-4 pelaajaa (2 SNES:illä)
Teenage Mutant Hero Turtles: Hyperstone Heist
Konami (1991)
Megadrive
Mätke
1-2 pelaajaa
Teenage Mutant Hero Turtles: Tournament Fighter
Konami (1993)
Megadrive
Mätke
1-2 pelaajaa

© Pelikapseli 2000-2002