PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Dune 2

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Frank Herbertin Dyyni-kirjoihin vapaamuotoisesti pohjautuva Dune 2 on ensimmäinen reaaliaikainen naksuttelustrategia. Atreidesin ja Harkonnenien väliseen kiistaan Arrakiksesta (ainoa avaruudessa navigointiin tarvittavan rohdon tunnettu lähde universumissa jne jne) on Westwoodin toimesta sotkettu mukaan Ordos-huone sekä häädetty Paul A. Muad-dibbailemaan muualle. Dyynin hallinta nähkääs ratkeaa psykedeelien syömisen sijaan raskain asein ja vakain hiirikäsin, sekä tietysti ankaralla nysväämisellä.

Hidas vajoaminen unohduksen hiekkaan

Raaka-ainetta - rohtoa myyntiin - kerätään, rakennuksia pystytellään, yksiköitä tuotetaan ja niitä komennellaan vastustajan vastaavia tuhoamaan. Siinä kaava, mitä on katsottu tähän päivään ja täydelliseen kyllästymiseen asti voitavan toistaa. Kunnon emopelinä Dune 2 myöskin sisältää muutamia kriittisiä RTS- ominaisuuksia osastolta älä-tee-näin: löytyy niin tipoittain joukkoja lähettelevä, kelvoton AI kuin köpöinen yhden yksikön käsittelyyn rajoittuva käskytysliittymä. Rakennusjonoista ei kai olla kuultukaan. Pelaajana sitä tuntee itsensä hieman rammaksi.

Tehtävät koostuvat lähinnä alkukasvun turvaamisesta, jonka jälkeen hamstrataan mahdollisimman paljon rohtoa jolla ostetaan mahdollisimman iso läjä yksiköitä joilla rushataan avuttoman AI:n puolustus. Kyllähän rassukka kohtuudella paikallispuolustusta osaa ylläpitää, mutta haastavinta kuitenkin on kikkailla omilla raketinheittimillä juuri vihollisen rakettitykkitornien kantaman ulkopuolella.

AI:n aneeminen hyökkäyspolitiikka on tuttua nykypeleistäkin, ei siinä mitään. Dune 2:ssa kieltämättä on jonkin verran tekemistä rajallisten rohtovarantojen valtaamisessa, liian passiivinen ei saa olla. Viimeisissä tehtävissä, tekoälyn saadessa käsiinsä huoneiden erikoishyökkäyksiä, on kieltämättä haastetta. Varsinkin Harkonnenin ja keisarin ydinkärjet tekevät ikävää jälkeä tukikohtaan, ja ohjusta seuraavan hyökkäysen torjumisessa tulee ihan mukavasti hiki. Edelleenkään kyse ei ole hyvästä tekoälystä tai mielenkiintoisesta sotimisesta - iskusta selviäminen riippuu aika paljon siitä, sattuiko satunnaislukugeneraattori syömään ainoan construction yardin tai muita tärkeitä rakennuksia. Viimeistä tehtävää en ole läpi päässyt - ei peli siis helppo ole, mutta viitsiminen loppui kesken.

Lempeä henkäys menneisyyden aavikolta

Vaan aikoinaan kun pelasi, niin pelasi mielellään. Nykyään puhkikaluttu konsepti tarjoaa kivaa vallantunnetta helposti ymmärrettävässä muodossa. Herbertin maailmaa mukailemalla peliin on saatu mukavan luonteikas scifistinen meininki. Tehtävien välinen strateginen kartta, jolta seuraava koitos valitaan, ei vaikuta kampanjan etenemiseen mutta se sekä neuvonantajan jupinat luovat tunnelmaa, joka tukee suht tyydyttävää illuusiota Arrakiksen hallintaoikeuden puolesta sotimisesta pelkän naksuttelun sijaan.

Itse taisteluistakin löytyy mukavia yksityiskohtia. Rohtokerääjiä päätyökseen kuljettavat rahtaajat suihkivat ehtiessään kiikuttamassa taistelussa kurmoottuvia yksikköjä korjaukseen ja takaisin etulinjaan. Yksiköitä syövät hiekkamadot ovat luonnollisesti varsin söpöjä. Rakennettavien rakennusten ja yksiköiden määrän kasvaminen tehtävä tehtävältä ja puolien hienoiset erot saatavilla olevissa yksiköissä - esimerkiksi raakaan voimaan Harkonnenit saavat nopeammin käyttöönsä raskasta kalustoa, mutta jäävät paitsi nopeita trike- hiekkakirppuja - pitävät etenemisen mielenkiintoisena. Tietyssä vaiheessa käyttöönsä saa avaruusaseman, jonka kautta voi kytätä yksiköitä alennusmyynnistä. Hilpeää.

Muu kuin tunnelma (eli nostalgia) ei pelasta Dune 2:a pelattavaksi. Genrestä löytyy niin paljon edustajia, ettei kantaisälle jää juuri mahdollisuuksia vertailussa pärjäämiseen. Peli huutaa moninpelimahdollisuutta, ja korkeamman tason strategian mahdollisuuksia jää myös miettimään. Lämpöisä muisto helteinen Arrakis silti on pelikokemuksien joukossa, mutta sellaiseksi sen mielellään jättää.

Kuriositeettinä Dune 2 on mielenkiintoinen tapaus pelinnimeämisen historiassa, sillä pelinä sillä ei ole mitään tekemistä ensimmäisen Dunen kanssa. Virgin on sentään molempien julkaisija. Lisäksi pelistä löytyy vuonna 1994 tehty fanimodifikaatio nimeltä Super Dune 2, joka tarjoaa vaikeampia tehtäviä ja korvaa huoneet palkkasotureilla, keisarin joukoilla sekä Dyynin alkuasukkailla Fremeneillä. Mielenkiintoista, mutta ei innosta kokeilemaan.

Eino Keskitalo

Westwood (1992)
PC (Amiga, Megadrive)
1 pelaaja
Reaaliaikastrategia

© Pelikapseli 2000-2003