Frank Herbertin Dyyni-kirjoihin vapaamuotoisesti pohjautuva Dune 2 on
ensimmäinen reaaliaikainen naksuttelustrategia. Atreidesin ja Harkonnenien
väliseen kiistaan Arrakiksesta (ainoa avaruudessa navigointiin tarvittavan
rohdon tunnettu lähde universumissa jne jne) on Westwoodin toimesta sotkettu
mukaan Ordos-huone sekä häädetty Paul A. Muad-dibbailemaan muualle. Dyynin
hallinta nähkääs ratkeaa psykedeelien syömisen sijaan raskain asein ja vakain
hiirikäsin, sekä tietysti ankaralla nysväämisellä.
Hidas vajoaminen unohduksen hiekkaan
Raaka-ainetta - rohtoa myyntiin - kerätään, rakennuksia pystytellään, yksiköitä
tuotetaan ja niitä komennellaan vastustajan vastaavia tuhoamaan. Siinä kaava,
mitä on katsottu tähän päivään ja täydelliseen kyllästymiseen asti voitavan
toistaa. Kunnon emopelinä Dune 2 myöskin sisältää muutamia kriittisiä RTS-
ominaisuuksia osastolta älä-tee-näin: löytyy niin tipoittain joukkoja
lähettelevä, kelvoton AI kuin köpöinen yhden yksikön käsittelyyn rajoittuva
käskytysliittymä. Rakennusjonoista ei kai olla kuultukaan. Pelaajana sitä
tuntee itsensä hieman rammaksi.
Tehtävät koostuvat lähinnä alkukasvun turvaamisesta, jonka jälkeen hamstrataan
mahdollisimman paljon rohtoa jolla ostetaan mahdollisimman iso läjä yksiköitä
joilla rushataan avuttoman AI:n puolustus. Kyllähän rassukka kohtuudella
paikallispuolustusta osaa ylläpitää, mutta haastavinta kuitenkin on kikkailla
omilla raketinheittimillä juuri vihollisen rakettitykkitornien kantaman
ulkopuolella.
AI:n aneeminen hyökkäyspolitiikka on tuttua nykypeleistäkin, ei siinä mitään.
Dune 2:ssa kieltämättä on jonkin verran tekemistä rajallisten rohtovarantojen
valtaamisessa, liian passiivinen ei saa olla. Viimeisissä tehtävissä, tekoälyn
saadessa käsiinsä huoneiden erikoishyökkäyksiä, on kieltämättä haastetta.
Varsinkin Harkonnenin ja keisarin ydinkärjet tekevät ikävää jälkeä tukikohtaan,
ja ohjusta seuraavan hyökkäysen torjumisessa tulee ihan mukavasti hiki.
Edelleenkään kyse ei ole hyvästä tekoälystä tai mielenkiintoisesta sotimisesta -
iskusta selviäminen riippuu aika paljon siitä, sattuiko
satunnaislukugeneraattori syömään ainoan construction yardin tai muita tärkeitä
rakennuksia. Viimeistä tehtävää en ole läpi päässyt - ei peli siis helppo ole,
mutta viitsiminen loppui kesken.
Lempeä henkäys menneisyyden aavikolta
Vaan aikoinaan kun pelasi, niin pelasi mielellään. Nykyään puhkikaluttu
konsepti tarjoaa kivaa vallantunnetta helposti ymmärrettävässä muodossa.
Herbertin maailmaa mukailemalla peliin on saatu mukavan luonteikas scifistinen
meininki. Tehtävien välinen strateginen kartta, jolta seuraava koitos valitaan,
ei vaikuta kampanjan etenemiseen mutta se sekä neuvonantajan jupinat luovat
tunnelmaa, joka tukee suht tyydyttävää illuusiota Arrakiksen hallintaoikeuden
puolesta sotimisesta pelkän naksuttelun sijaan.
Itse taisteluistakin löytyy mukavia yksityiskohtia. Rohtokerääjiä päätyökseen
kuljettavat rahtaajat suihkivat ehtiessään kiikuttamassa taistelussa
kurmoottuvia yksikköjä korjaukseen ja takaisin etulinjaan. Yksiköitä syövät
hiekkamadot ovat luonnollisesti varsin söpöjä. Rakennettavien rakennusten ja
yksiköiden määrän kasvaminen tehtävä tehtävältä ja puolien hienoiset erot
saatavilla olevissa yksiköissä - esimerkiksi raakaan voimaan Harkonnenit saavat
nopeammin käyttöönsä raskasta kalustoa, mutta jäävät paitsi nopeita trike-
hiekkakirppuja - pitävät etenemisen mielenkiintoisena. Tietyssä vaiheessa
käyttöönsä saa avaruusaseman, jonka kautta voi kytätä yksiköitä
alennusmyynnistä. Hilpeää.
Muu kuin tunnelma (eli nostalgia) ei pelasta Dune 2:a pelattavaksi. Genrestä
löytyy niin paljon edustajia, ettei kantaisälle jää juuri mahdollisuuksia
vertailussa pärjäämiseen. Peli huutaa moninpelimahdollisuutta, ja korkeamman
tason strategian mahdollisuuksia jää myös miettimään. Lämpöisä muisto helteinen
Arrakis silti on pelikokemuksien joukossa, mutta sellaiseksi sen mielellään
jättää.
Kuriositeettinä Dune 2 on mielenkiintoinen tapaus pelinnimeämisen historiassa,
sillä pelinä sillä ei ole mitään tekemistä ensimmäisen Dunen kanssa. Virgin on
sentään molempien julkaisija. Lisäksi pelistä löytyy vuonna 1994 tehty
fanimodifikaatio nimeltä Super Dune 2, joka tarjoaa vaikeampia tehtäviä ja
korvaa huoneet palkkasotureilla, keisarin joukoilla sekä Dyynin alkuasukkailla
Fremeneillä. Mielenkiintoista, mutta ei innosta kokeilemaan.
Eino Keskitalo
|