PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Super Mario Bros. 2

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Super Mario Bros. 2:ssa Mario taistelee kummallisessa unimaailmassa riehuvaa Wartia vastaan. Putkimiehen arkkivihollista, Bowseria, ei pelissä näy eikä kuulu. Ai miksikö? Koska pahimman Mario-buumin aikana Japanin Super Mario 2 (joka oli oikeastaan pelkkä ykkösosa uusilla kentillä) oli Nintendon markkinointiosaston mielestä liian vaikea Jenkeille, hätäratkaisuna tuntemattoman japsikehittäjän julkaisua odotteleva tasohyppely Doki Doki Panic! kaivettiin pöytälaatikosta, sen grafiikka piirrettiin uusiksi, pelimekaniikkaa viilattiin ja lopputulos potkaistiin ulos nimellä Super Mario Bros. 2 for USA.

Vaikka perinteinen tasoloikka onkin, SMB2 tuo tervetulleita parannuksia ykköseen. Kentät on jaettu moneen eri osaan, ruutu scrollaa kaikkiin ilmansuuntiin ja hahmoja on neljä erilaista. Salaisuuksia on enemmän ja peli on aiempaa osaa muutenkin monipuolisempi ja mielenkiintoisempi. Koska Nintendo ei juurikaan koskenut itse peliin, Super Mario Bros. 2 on Mario-peleistä myös selvästi omaleimaisin.

There's Mario, but not as we know it

Vihollisia ei tapeta hyppäämällä päälle, vaan niiltä isketään ilmat pihalle maasta poimittavilla juureksilla. Pahikset itsekin käyvät hyvin heittoaseesta, ja kovaonnisten möhköjen nakkelu toistensa niskaan on paitsi hauskan näköistä, myös pelin kantava idea. Vähän tylsästi vihut vain talsivat ruudulla edestakaisin ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta niitä ei tarvitse edes varoa. Jatkuvaan rotkoihin liukumiseen kannattaa varautua, sillä sankareiden vaseliinipohjaiset kengät ovat edelleen piikki pelaajaparan lihassa.

Seikkailun aikana putkimiesveljekset Mario ja Luigi, urhea sienimies Toad ja prinsessa Peach Toadstool (jotka myös eroavat ominaisuuksiltaan, esmes Toad harventaa naurismaata nopeasti ja prinsessa osaa levitoida) kiipeävät tikapuita, välttelevät ansoja, keräilevät aarteita ja totta kai hyppivät tasolta toiselle hullun lailla. Aina välillä etsitään avaimia ja kuritetaan isoja loppupahiksia, toisinaan hypätään jopa lentävän maton kyytiin. Pelin kentät ovat niin teemoiltaan kuin suunnittelunsa puolesta sopivan vaihtelevia; trooppisia saaria ja muita kliseitä kierrätetään niin, ettei kyllästyminen pääse iskemään.

Uudelleenlämmityksen sietämätön keveys

Alkuperäisen NES-version lisäksi pelistä on tehty kaksi uusintajulkaisua. Super Mario All-Stars -kokoelmalla ollut versio (1993) toi peliin tallennusmahdollisuuden ja päivitti pelin grafiikat Super Nintendo -standardiin sopivaksi. Vuonna 2001 Gameboylle julkaistu Super Mario Advance lisäsi soppaan roppakaupalla ekstroja ja hitusen kankeammat kontrollit. Kasibitti-Nintendon Super Mario Bros. 2 on eittämättä ruma ja rupinen, mutta SNES- ja Gameboy-versioiden grafiikka miellyttää edelleen silmää värikkyydellään. Hahmografiikka on tosin turhan pientä, ja etenkin Gameboy Advancen piskuisesta ja syntisen pimeästä ruudusta on välillä todella vaikea erottaa, mitä pelissä tapahtuu. Äänimaisema on tavanomaista konsolipimputusta, mutta ajaa asiansa. GBA-version ääninäyttelijät voisi kyllä joku aikaansaapa henkilö hirttää, sillä kymmenennen kerran samaan kohtaan kuoltuaan surullinen "mamma mia!" -huuto poksauttaa versiuonen päästä vähän rauhallisemmaltakin pelaajalta.

Pelattavaa Super Mario Bros. 2:ssa on ihan riittävästi. Parikymmentä kenttää salaisuuksineen ja loppuhirviöineen on hyvä annos klassista tasohyppelyä nostalgiannälkäisille partanaamoille. Peli on kestänyt ajan hammasta yllättävänkin hyvin, ja se aiheuttaa yhä addiktiota ja kipeytyneitä sormia siinä missä ennenkin. Kun pelin kaikkia kolmea versiota vertaillaan keskenään, Gameboyn versio vie niukasti voiton. Siinä on eniten pelattavaa, paras grafiikka ja pienenä bonuksena mukaan on ahdettu vielä uusversio 80-luvun alun Mario Bros. -kolikkopelistä.

Lassi Hietala

Nintendo (1988/1993/2001)
NES (SNES, GBA)
Tasoloikka
1 pelaaja

NES:

GBA:

© Pelikapseli 2000-2003