PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Bioforge

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Bioforgen paketti oli aikoinaan kauhistus. Siinä komeilivat sanat "Origin" ja "Interactive Movie". Wing Commander kolmosesta järkkynyt lapsenmieleni pelästyi hieman. Tai okei, paljon.

Kaikeksi onneksi pelko oli turhaa. Bioforge ei ollut interaktiivinen elokuva. Eikä ensi silmäyksen jälkeen myöskään mitään liian toiminnallista seikkailua, kuten Alone in the Darkeista kopioidun tuntuinen käyttöliittymä antoi ymmärtää. Se oli seikkailupeli. Ja monella tapaa hyvin vanhanaikainen seikkailupeli.

Maailman pahin krapula

Päähenkilö herää sellistä. Päätä särkee mutta se on pientä. Muisti on mennyttä, mitään hajua siitä kuka edes itse on ei ole. Päälle päätteeksi lähes koko ruho on muutettu mekaaniseksi. Vieressä leijuva robotti sanoo että takaisin makuulle, mutta jostakin syystä se ei tunnu kovin loogiselta vaihtoehdolta juuri nyt. Seikkailu alkakoon.

Pelissä seurataan melkoisen tuttuja seikkailupelin kaavoja hieman erilaisemmalla pelimoottorilla. Renderöityjä taustoja vasten poukkoilee tekstuurimapattuja hahmoja, jotka on animoitu tyylikkäästi. Ympäri pelimaailmaa löytyy erilaisia pieniä ja isoja esineitä. Pieniä voi noukkia mukaansa ja käyttää joko itsekseen tai sitten johonkin muuhun. Isompia mahtuu mukaan kerrallaan tasan yksi, mutta koska kyseessä on lähes poikkeuksetta ase, sillä ole oikeastaan väliäkään.

Välistä vastaan tulee jonkinnäköisiä vastustajia joita voi kurmottaa. Taistelut käydään suurimmalta osin ilman pyssyköitä, käyttäen käsiä ja jalkoja tai mahdollisesti jotakin kättä pitempää. Tässä tuleekin vastaan yksi pelin suurimmista virheistä. Ohjauksen kankeuden takia kaikki liikkeet pitää oikeastaan ennakoida, mikä tekee mistä tahansa nopeatempoisemmasta toiminnasta kovin vaikeaa. Normaalisti pelatessa takkuisuus ei häiritse, mutta annas olla kun tulee kiire.

Vastapainoksi taistelumekaniikasta löytyy nerokas oivalluskin: liikesarjan toistaminen hidastaa sitä ja tekee siitä heikomman. Täten peruskikka eli saman napin hakkaaminen ei onnistu, ja hyökkäyksissä joutuu käyttämään vaihtelua. Ei se toiminta mitään hienoa mättöpelimäistä kieppumista ole, mutta tuopahan mukanaan kivasti haastetta ja vaihtelua, vikoineenkin.

Vastustajia ei ikävä kyllä tule koskaan vastaan enempää kuin yksi kerrallaan. Tähän on varmaankin suurimpana syynä ammoinen tekniikka jossa hyvinkin yksityiskohtaiset polygoniukot vetivät nelikasikutoset kyykkyyn. Bioforge on yhäkin niitä ainoita pelejä joissa olentojen ottama vahinko selkeästi näkyy näitten liikkeissä ja tekstuureissa. Kun päähenkilökyborgi on ottanut siipeensä, hän myös näyttää siltä. Turha yrittääkään juosta - kaadut kuitenkin.

Suspension of disbelief

Ihme kyllä kompleksien aitius ei hyökkää silmille läheskään niin häiritsevänä kuin luulisi. Kaikelle on looginen tai ainakin melkein looginen selitys. Mikään ei kuitenkaan selviä itsekseen, vaan käytännössä pelaajan pitää pelata peliään lukemalla.

Aivan, lukemalla. On varmaankin teoriassa mahdollista läpäistä Eloahjo lukematta niitä - varmaankin satoja - sivuja lokeja, päiväkirjoja, raportteja ja kaikkea vastaavaa, jotka selvittävät miksi ja mitä on tapahtunut. Tai itseasiassa, onhan se. Kun tätä pikkupoikana kokeilin ei kielitaito tai pitkäjänteisyys ollut läheskään riittävää. Koko pelistä avautuu aivan uusi puoli kun jaksaa perehtyä kaikkeen siihen tekstiin joka eteen tarjotaan.

Suurimpaan osaan vastaantulevista asioista kun on viitattu jo jossakin aiemmin. Ja koska tarinointia ja pohjustusta on roppakaupalla, vain osan niiden vihjaamista asioista itse asiassa näkee. Tämä lienee ollut tekijöiden tarkoituskin, luoda kuva isosta maailmasta, ja sitten hämmästyttää pelaaja kun jokin sen osanen itseasiassa osuukin eteen.

Hienointa ratkaisussa on se, että tunnelman luomisessa pelimaailmassa kulkeminen ja eteen tulevien tekstien tutkiminen on miljööseen nähden täysin looginen konsti selvittää mistä on kyse. Se istuu saumattomasti tunnelmaan eikä muutenkin rauhallisen kuljeskelun meininki rikkoudu. Tempo on kauttaaltaan varsin leppoisa, aikarajat löyhiä ja hetkelliset toimintakohtaukset tuovat juuri sopivasti ylimääräistä menoa.

Mutta kaikki tämä ei tekisi Bioforgesta klassikkoa. Sen tarina ja asenne tekevät. Kerronnallisesti kyseessä on peli, jota ei ole ainakaan nähdäkseni toistettu.

Silmiinpistävin ominaisuus on se, että ulkoista moraalia ei yksinkertaisesti ole. Pelihahmo ei ole psykopaatti, mutta eteen tulee silti tilanteita, joissa olisi kovin helppo olla varsin ilkeä. Maailma on autio. Kukaan ei palkitse moraalisesti oikeasta valinnasta, eikä kukaan rankaise vaikka syyllistyisi mihin. Korkeintaan päiväkirjaan (pelin sisäinen lokitiedosto) saattaa tulla merkintä, jotta 'tulipa toimittua noinkin.' Itseasiassa, vieläkin mielenkiintoisempaa on se, että muutamassa kohdassa peli oikeastaan pakottaa toimimaan arveluttavasti jotta eteenpäin pääsisi. Vastavuoroisesti hyviskin joutuu joskus olemaan.

Itse kirjoittaminen taas. No sanokaamme että tiedätte kun luette. Tarina on kekseliäs, hyvä, jopa yllättävä. Alusta loppuun asti. Lyhyeen loppuun siis, pituutta ei ole paljoa mutta samapa tuo jos tuotos on makeaa niin kauan kuin sitä kestää.

Tekstuuriukot tyylikkäine animaatioineen olivat varmaan aikoinaan jotenkin mullistavia. Itse peli taas on tavanomaista toimintaseikkailua. Pari hienoa innovaatiota, mutta kankea ohjaus, muutama häiritsevä bugi ja yleinen hitaus ovat varmasti karkoittaneet pelaajia. Silti, se on todella hyvää scifiä jota kelpaa suositella aivan kenelle vain.

Tatu Kilappa

Origin (1995)
PC
Seikkailu
1 Pelaaja

© Pelikapseli 2000-2003