Bioforgen paketti oli aikoinaan kauhistus. Siinä komeilivat sanat "Origin" ja
"Interactive Movie". Wing Commander kolmosesta järkkynyt lapsenmieleni pelästyi
hieman. Tai okei, paljon.
Kaikeksi onneksi pelko oli turhaa. Bioforge ei ollut interaktiivinen elokuva.
Eikä ensi silmäyksen jälkeen myöskään mitään liian toiminnallista seikkailua,
kuten Alone in the Darkeista kopioidun tuntuinen käyttöliittymä antoi ymmärtää.
Se oli seikkailupeli. Ja monella tapaa hyvin vanhanaikainen seikkailupeli.
Maailman pahin krapula
Päähenkilö herää sellistä. Päätä särkee mutta se on pientä. Muisti on
mennyttä, mitään hajua siitä kuka edes itse on ei ole. Päälle päätteeksi lähes
koko ruho on muutettu mekaaniseksi. Vieressä leijuva robotti sanoo että takaisin
makuulle, mutta jostakin syystä se ei tunnu kovin loogiselta vaihtoehdolta
juuri nyt. Seikkailu alkakoon.
Pelissä seurataan melkoisen tuttuja seikkailupelin kaavoja hieman
erilaisemmalla pelimoottorilla. Renderöityjä taustoja vasten poukkoilee
tekstuurimapattuja hahmoja, jotka on animoitu tyylikkäästi. Ympäri pelimaailmaa
löytyy erilaisia pieniä ja isoja esineitä. Pieniä voi noukkia mukaansa ja
käyttää joko itsekseen tai sitten johonkin muuhun. Isompia mahtuu mukaan
kerrallaan tasan yksi, mutta koska kyseessä on lähes poikkeuksetta ase, sillä
ole oikeastaan väliäkään.
Välistä vastaan tulee jonkinnäköisiä vastustajia joita voi kurmottaa.
Taistelut käydään suurimmalta osin ilman pyssyköitä, käyttäen käsiä ja jalkoja
tai mahdollisesti jotakin kättä pitempää. Tässä tuleekin vastaan yksi pelin
suurimmista virheistä. Ohjauksen kankeuden takia kaikki liikkeet pitää
oikeastaan ennakoida, mikä tekee mistä tahansa nopeatempoisemmasta toiminnasta
kovin vaikeaa. Normaalisti pelatessa takkuisuus ei häiritse, mutta annas olla
kun tulee kiire.
Vastapainoksi taistelumekaniikasta löytyy nerokas oivalluskin: liikesarjan
toistaminen hidastaa sitä ja tekee siitä heikomman. Täten peruskikka eli saman
napin hakkaaminen ei onnistu, ja hyökkäyksissä joutuu käyttämään vaihtelua.
Ei se toiminta mitään hienoa mättöpelimäistä kieppumista ole, mutta tuopahan
mukanaan kivasti haastetta ja vaihtelua, vikoineenkin.
Vastustajia ei ikävä kyllä tule koskaan vastaan enempää kuin yksi kerrallaan.
Tähän on varmaankin suurimpana syynä ammoinen tekniikka jossa hyvinkin
yksityiskohtaiset polygoniukot vetivät nelikasikutoset kyykkyyn. Bioforge
on yhäkin niitä ainoita pelejä joissa olentojen ottama vahinko selkeästi näkyy
näitten liikkeissä ja tekstuureissa. Kun päähenkilökyborgi on ottanut
siipeensä, hän myös näyttää siltä. Turha yrittääkään juosta - kaadut kuitenkin.
Suspension of disbelief
Ihme kyllä kompleksien aitius ei hyökkää silmille läheskään niin häiritsevänä
kuin luulisi. Kaikelle on looginen tai ainakin melkein looginen selitys.
Mikään ei kuitenkaan selviä itsekseen, vaan käytännössä pelaajan pitää pelata
peliään lukemalla.
Aivan, lukemalla. On varmaankin teoriassa mahdollista läpäistä Eloahjo
lukematta niitä - varmaankin satoja - sivuja lokeja, päiväkirjoja, raportteja
ja kaikkea vastaavaa, jotka selvittävät miksi ja mitä on tapahtunut. Tai
itseasiassa, onhan se. Kun tätä pikkupoikana kokeilin ei kielitaito tai
pitkäjänteisyys ollut läheskään riittävää. Koko pelistä avautuu aivan uusi
puoli kun jaksaa perehtyä kaikkeen siihen tekstiin joka eteen tarjotaan.
Suurimpaan osaan vastaantulevista asioista kun on viitattu jo jossakin
aiemmin. Ja koska tarinointia ja pohjustusta on roppakaupalla, vain osan niiden
vihjaamista asioista itse asiassa näkee. Tämä lienee ollut tekijöiden
tarkoituskin, luoda kuva isosta maailmasta, ja sitten hämmästyttää pelaaja kun
jokin sen osanen itseasiassa osuukin eteen.
Hienointa ratkaisussa on se, että tunnelman luomisessa pelimaailmassa
kulkeminen ja eteen tulevien tekstien tutkiminen on miljööseen nähden täysin
looginen konsti selvittää mistä on kyse. Se istuu saumattomasti tunnelmaan eikä
muutenkin rauhallisen kuljeskelun meininki rikkoudu. Tempo on kauttaaltaan
varsin leppoisa, aikarajat löyhiä ja hetkelliset toimintakohtaukset tuovat
juuri sopivasti ylimääräistä menoa.
Mutta kaikki tämä ei tekisi Bioforgesta klassikkoa. Sen tarina ja asenne
tekevät. Kerronnallisesti kyseessä on peli, jota ei ole ainakaan nähdäkseni
toistettu.
Silmiinpistävin ominaisuus on se, että ulkoista moraalia ei yksinkertaisesti
ole. Pelihahmo ei ole psykopaatti, mutta eteen tulee silti tilanteita, joissa
olisi kovin helppo olla varsin ilkeä. Maailma on autio. Kukaan ei palkitse
moraalisesti oikeasta valinnasta, eikä kukaan rankaise vaikka syyllistyisi
mihin. Korkeintaan päiväkirjaan (pelin sisäinen lokitiedosto) saattaa tulla
merkintä, jotta 'tulipa toimittua noinkin.' Itseasiassa, vieläkin
mielenkiintoisempaa on se, että muutamassa kohdassa peli oikeastaan pakottaa
toimimaan arveluttavasti jotta eteenpäin pääsisi. Vastavuoroisesti hyviskin
joutuu joskus olemaan.
Itse kirjoittaminen taas. No sanokaamme että tiedätte kun luette. Tarina on
kekseliäs, hyvä, jopa yllättävä. Alusta loppuun asti. Lyhyeen loppuun siis,
pituutta ei ole paljoa mutta samapa tuo jos tuotos on makeaa niin kauan kuin
sitä kestää.
Tekstuuriukot tyylikkäine animaatioineen olivat varmaan aikoinaan jotenkin
mullistavia. Itse peli taas on tavanomaista toimintaseikkailua. Pari hienoa
innovaatiota, mutta kankea ohjaus, muutama häiritsevä bugi ja yleinen hitaus
ovat varmasti karkoittaneet pelaajia. Silti, se on todella hyvää scifiä jota
kelpaa suositella aivan kenelle vain.
Tatu Kilappa
|