PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

The Guardian Legend

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

The Guardian Legend Shrine

Ensimmäisen kerran tutustuin vartijalegendaan välillisesti kaverin kotona ala-asteaikoina. Olivat saaneet lainaksi joitakin pelejä ulkomailla asuvilta sukulaisiltaan, ja niitä toki mätettiin.

En itse pelaillut kummemmin, sillä olin tuohon aikaan tappavan huono kaikessa mikä edes vihjasi padeihin (ja olen jossakin määrin yhä), Nintendolla tuli pelattua lähinnä Megamaneja.

Kumminkin, niiden pelien joukossa yksi kiinnitti erityistä huomiota. Se oli ikivanha Compilen Iremille tekemä räiskintäpeli joka kekseliäästi yhdisti kahta klassista shootterityyliä - isometristä romppausta ja pystyvierivää avaruusalusräiskintää.

En nähnyt peliä tuolloin kokonaan vaan valjuissa pätkissä, mutta huomioni se kiinnitti silti. Aikaa kului, ja viime vuosituhannen lopussa, lähes kymmenen vuotta tapauksen jälkeen eräs kaverini päätti että veljelleni olisi hyvä vilauttaa erästä poikkeuksellisen hyvän oloista ammuskelua Nintendolle.

Kyseessähän oli tietenkin tämä lapsuuteni mystinen ammuskelu, Guardian Legend.

Tarina

Hyvin, hyvin kauan sitten tuntematon muukalaisrotu lähetti itsenäisen planeetan nimeltään Naju matkalle kohti maapalloa. Matka kesti hyvin kauan, ja jotakin ikävää on tapahtunut. On ilmiselvää että planeetta on vaarallinen.

Maan vartija, jonkinlainen mechatyttö Alyssa, lähetetään Najua vastaan tarkoituksenaan selvittää mistä on kyse, ja mahdollisesti tuhota Naju kokonaan. Tämä tarina sitten on vartijan legenda, duh.

"Emme tule rauhassa, Najun asukas"

Peli alkaa avaruusammuskelutilassa saapumalla Najun lähistölle ja tunkeutumalla sen sisäpuolelle. Meno on varsin klassista. Pieni, hyvin paljon rankaisua kestävä alus vastaan lauma vihollisen pieniä ja vähän isompiakin aluksia, jotka kestävät huomattavasti vähemmän rankaisua. Unohtamatta tietenkään joka kentän lopussa majailevaa valtavaa päävastusta.

Sisälle tunkeutumisen jälkeen alkaa valottua mistä oikeastaan on kyse. Pelin toinen puoli on isometristä vaeltelua kahdeksaan ilmansuuntaan Najun sisätiloissa, jotka on jaettu ruutuihin. Lähes jokaisesta ruudusta löytyy vihulaisia, jotka regeneroituvat aina poistuttaessa, mutta joiden ilmaantuminen kestää niin kauan, että useimmissa tapauksissa Alyssa ehtii kipittää ulos ennenkuin ehtii vahingoittumaan.

Aina joskus saavuttuaan ruutuun alue telkeytyy ja tulee taistelu hieman kookkaampaa ötökkää vastaan, jonka voitettuaan saa jotakin ylimääräistä - aseen tehostuksia, suojien tehostuksia, lisää maksimienergiaa, rajallisia erikoisaseita, jne. Mielenkiintoisena ominaisuutena loppumattomilla panoksilla varustetun pääaseen teho riippuu myös senhetkisestä panosmäärästä, vaikkei vähennäkään sitä. Täten kun varastot on ammuttu tyhjiksi, myös hernepyssy on varsin säälittävässä kunnossa. Paikoin peliä tämä ominaisuus onnistuu nostamaan vaikeustasoa kummasti.

Erikoisaseet ovatkin pelin suola. Niitä on parikymmentä erilaista ja jokainen on todellakin ratkaisevasti omanlaatuisensa. Toiset luonnollisesti parempia kuin toiset, mutta lähestulkoon jokaista asetta tulee käytettyä jossakin vaiheessa peliä, mikä on aika positiivista.

Kaikki Najun asukkaat eivät ole vihamielisiä, vaan oudot punaiset ja siniset Landerit (ilmeisesti jokin Compilen tavaramerkki) toimivat niin continue - kuin salasanapaikkojenkin jakajina, kauppiaina ja vihjeitten antajina. Parissa paikassa vihjeet tulevatkin tarpeeseen, sillä kaikki etenemiseen tarvittavat käytävät (lue: lentelyosuudet) eivät aukene pelkällä koputtamisella.

8-bittisen Nintendon paras peli

Nämä ominaisuudet eivät yksistään tekisi GL:stä klassikkoa, mutta sillä on hihassaan muutama valttikortti. Ensinnäkin, 16 väristä huolimatta graafinen ilme ei ole niin karu kuin luulisi, varsinkin taustat vilistävät NES:ille käsittämättömältä tuntuista vauhtia. Vihuja pörrää satunnaisesti ympärillä kuin herhiläisiä, ja meno on muutenkin niin hurjaa ettei kasibittisestä uskoisi. Suurin ihmetyksen aihe ovat kuitenkin Najua kansoittavat vihamieliset elämänmuodot. Ne on ripattu suoraan esihistoriaa käsittelevistä opuksista ja mikrobiologian aapisista. Vastaan kävelee niin devonikautista kalaa kuin aurinkoeläimiä, permikauden mustekaloja ja sitten entistä runsaampi joukko täysin irrallista vipeltäjää.

Ja musiikki. Yleensä NES-pelien soundtrack on varsin yhdentekevää pimputusta, mutta GL:n musiikit ovat parilla sini- ja kanttiaallolla soitetuksi aivan uskomattoman hyvän kuuloisia. Niistä onkin tehty muutama uudisversio, löytyy ainakin Overclockedista.

Vaikeustaso on harvinaisen kohdallaan. Ensiyrittämällä peli on käsittämättömän hampaita kiristeltävän vaikea, mutta pienen totuttelun jälkeen sitä tahkoaa sujuvasti, ja haasteellisuus nousee mukavan tasaisesti niin, että oikeastaan missään vaiheessa ei tarvitse jumittaa puolta vuotta. Ikävä kyllä osa isoista vastuksista on varsin naurettavan helppoja.

Yhteenvetona GL aika harvinaisen hyvä peli - vielä tähänkin maailman aikaan. Läpipeluuarvoakin löytyy, ja viereisten ruutukaappausten napsiminen oli varsin mukavaa puuhaa. Suosittelen lämpimästi kaikille.

Tatu Kilappa

Compile/Irem (1988)
NES
Räiskintä
1 pelaaja

© Pelikapseli 2000-2003