Switchblade

Retropeleistä ehkä vain muutama prosentti on klassikoita, joten mukaan mahtuu paljon sekä keskivertoja että myöskin huonoja pelejä. Switchblade sijoittuu sarjaan tasaharmaat peruspelit, josta ei välity minkäänlaista pelintekemisen iloa.

Hiro Terä

Tylsä intro kertoo, että kauan uinunut Paha on heräämässä ja sankari Hiro on Bladeknightien viimeinen vesa, joka ainoana maailmassa voi kerätä siellä täällä huolettomasti lojuvat tulimiekan osaset kasaan ja pistää Pahista turpaan. Voi, missä olen kuullut samantapaisen juonen aiemmin?

Peli alkaa tasangolta, josta pian pudotaan kellariin. Ninjakoulutuksen ansiosta Hiro osaa lyödä yhdellä ja potkaista kahdella tavalla, riippuen siitä kuinka kauan painaa nappia pohjaan. Iskun energianappia voi pitää liikkuessaan pohjassa ja päästää sitten kun vihollinen on potkuetäisyydellä. Kovin potku on yllättäen maata viistävä kamppaus, jota tarvitaankin pelin edetessä eniten, koska heittoaseiden lisäksi vain sillä saa tuhottua pienet maata viistävät kirput, skorpionit, käärmeet ja vastaavat.

Hiro osaa myös hyppiä ja kiipeillä tikkailla. Molemmissa kukkii graafinen huumori, etenkin hypyssä, jossa Hiron vartalo pysyy suorassa ja jalat kääntyvät sojottamaan eteen ilmalennon aikana. Kentistä löytyy kerättävää timanttien ja erilaisten bonusten muodossa, sekä aseita, jotka eivät kauan kestä. Siinä kaikki. Pelissä ei ole mitään erikoista, ainoastaan niukimmat tasohyppelyn ainekset pitkäveteisenä ja tylsänä rutiiniannoksena.

Toteutus on pelin kasibittitaustasta johtuen vähän köyhä. Grafiikka on ihan siistiä, mutta koko peli on yhtä harmaata kellaria. Käännösversion taustoissa olisi voinut ottaa riskejä ja käyttää hiukan enemmän väriä ja reilusti erilaisia rakennuspalikoita. Musiikista vastaa vanha kunnon Ben "Obi-Wan" Daglish, eikä siinä ole mitään muuta vikaa kuin että koko pelissä ei ole kuin yksi kappale ja kun sen on kuullut sata kertaa peräkkäin niin se alkaa pikku hiljaa risomaan. Musiikin soidessa ei kuulu efektejä, mutta alussa voi valita pelkät ääniefektit. Niitäkään pikku töminöitä ja suhahduksia ei varmaan kauan jaksa kuunnella.

Tuhkimotarina

Atari ST -version teki suunnittelun, koodin ja grafiikan osalta Simon Phipps. Ei kuulosta varmaan kovin tutulta, mutta Gremlin Graphicsin Derbyssä sijainnut sivutoimisto on varmaan tutumpi ja käytti jo nykyistä nimeään: Core Design. Jos ei vieläkään kuulosta tutulta niin Core Design teki myöhemmin sellaisen pelin kuin Tomb Raider, jonka pääosassa oli Lara Croft. Coren tuhkimotarina erillisenä firmana alkoi itse asiassa siitä, että Gremlin lakkautti sivutoimistonsa, jonka jälkeen Coren pojat päättivät jatkaa itsenäisinä. Samalla kun Tomb Raiderista tuli maailmanmenestys, niin Gremlin vajosi tuntemattomuuteen eikä kyennyt enää luomaan hyviä pelejä. Phipps tosin ei jäänyt Coreen, vaan loikkasi Acclaimin kautta Electronic Artsille ja on vielä vanhoilla päivilläänkin toiminut pelisuunnittelijana, viimeksi Harry Potter -pelien parissa.

Switchblade on tylsyyden lisäksi erittäin vaikea. Se on 8-bittinen jäänne vaikeustasonkin osalta. Lopussa on vielä ikävä kohta, jonka jälkeen ei voi palata etsimään miekan osia, mikäli jokin niistä unohtui matkan varrelle. Minulta unohtui ja samalla unohdin tämän pelin historian hämärään.

Paul Pekkarinen