PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

I Have No Mouth And I Must Scream

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Suoritan ohjelmakoodia, siis olen

Kylmän sodan riehuessa kylmimmillään ja kovimmillaan maailman supervallat, Kiina, Amerikka ja Venäjä käynnistivät kukin omat projektisa luodakseen tietokoneen valvomaan tulevaisuuden sotia. Pelkille ihmisille konfliktien alati kasvava monimutkaisuus olisi täysin liiallista. Projektien tuloksena syntyneet tietokoneet olivatkin äärimmäisen menestyksekkäitä toteuttaessaan tarkoitustaan, ja hoitivat tuhoamisen ja tappamisen viimeisen päälle, viimeiseen ihmiseen.

I Think, Therefore I AM. Ei pelkästään AM niinkuin Allied Mastercomputer vaan AM koska olen. Näitten kolmen suuren tietokoneen yhteenliittymä - joka uudessa maailmassa on lähinnä jumala - säästi kuitenkin viisi ihmistä täydelliseltä tuholta. Ei siksi että olisi tarvinnut heitä mihinkään, vaan siksi että sen viha ihmisiä kohtaan oli niin suunnaton, että se käytti kaiken rajattoman tietonsa ja älynsä pitääkseen valitsemansa yksilöt lähes kuolemattomina sadan ja yhdeksän vuoden ajan. Vain kiduttaakseen heitä loputtomiin.

Mutta 109 vuotta on kulunut, ja AM päätti pelata pientä peliä. Se antaa jokaiselle näistä viidestä ihmisestä mahdollisuuden suorittaa oma tehtävänsä, ja selvitä, paeta (minne? toim. huom.). Niinpä Ted, Ellen, Gorrister, Nimdok ja Benny joutuvat AM:in heitä varten luomiin maailmoihin seikkailemaan.

I Have no Mouth and I Must Scream pohjautuu löyhästi Harlan Ellisonin samannimiseen novelliin. Itseasiassa konversio on erinomainen, novellista on otettu muutamia yksittäisiä viittauksia, konsepti, ja hahmot. Kaikki loppu on The Dreamer's Guildin (Cyberdreams oli julkaisija) väen mielikuvituksen tuotosta.

Erilainen hiiriseikkailu

AM on räätälöinyt jokaiselle pelin hahmolle varsin yksilöllisen seikkailun. Kantavana teemana on kamppailu menneisyyttä ja pelkoja vastaan. Jokainen henkilö on jollakin tapaa viallinen, ja vaikka suurimmalta osin tehtävien läpäisy vaatii moraalisesti oikeellisia toimia, joutuu monessakin kohtaa toimimaan varsin epäsankarillisesti. Jokaisella hahmolla on moraalimittari, joka kasvaa (tai laskee) sen mukaan kuinka inhimillisesti pelaaja toimii. Mittarilla on varsin yllättävä funktio myöhemmin.

Ideatasolla Scream on osapuilleen niin loistelias kuin seikkailupelille on mahdollista. Se itseasiassa törmää siihen kuuluisaan pelimekaaniseen seinään. Seikkailussa eteen tulevat ongelmat ja peli itsessään tuntuvat paikoitellen vain pakollisilta ja rajoittavilta. Kun ensimmäisen kerran hetkellisesti kokeilin Mouthia joskus aikoja sitten, se lannisti minut täysin. Kykenin suorittamaan tehtävistä vain kaksi (Benny ja Nimdok), ja loppupeli jäi sitten ajelehtimaan. Eräs kaveri oli kuitenkin hankkinut originaalin, ja kävin kylässä läpäisemässä sen. Vinkkejä pyytäen toki, olen täysi käsi seikkailupeleissä.

Viisi seikkailua ovat täysin riippumattomia toisistaan, mikä on oikeastaan varsin hyvä asia. Mikään niistä ei ole kovin helppo, ja umpikujan tullessa vastaan on pirteää kokeilla jotakin muuta. Tyylillisesti episodeissa on huomattavaa variaatiota. Ellenin ja Bennyn seikkailut ovat melko perinteistä point'n clickiä, Tedin tarina sitä samaa, vain lähinnä keskustelupainotteinen. Nimdokin ja ennenkaikkea Gorristerin seikkailut muistuttavat enemmän surrealistista ja/tai häiriintynyttä unta. Toisaalta niitten seuraaminen onkin samasta syystä varsin mielenkiintoista.

Liikaa ideaa, liian vähän tekniikkaa

Jos unohdetaan konseptin hehkutus, niin itse pelissä on kyllä raskaasti moitteen sijaa. Bugeja on aivan järisyttävän paljon. Suurimmalta osin ne ovat pikkuvikoja, jotka onnistuvat korkeintaan hämäämään pelaajaa, mutta huhut kertovat, että totaalinen jumiinjääminen olisi täysin mahdollista. Varoituksen sanana, peli tuppaa korruptoimaan tallennustiedostoja, joten mikäli mahdollista, kannattaa tallentaa paljon ja moniin paikkoihin.

Vielä paljon bugeja pahempi ongelma on pelin yleinen hämäryys, pikselinmetsästys ja ongelmien epäloogisuus. Muutamassa kohdassa sietämättömyyksiin asti. Tiettynä pelastuksena voidaan pitää sitä, että tällaisten ratkaisujen outous on melko suoraan suhteessa seikkailun senhetkiseen surrealismipainotteisuuteen. Tajuatte kun näette.

Musiikki on mitäänsanomatonta ambient-midipimputusta, joka epäonnistuu täysin nostattamaan minkäänlaista tunnelmaa. Mutta ääninäyttely, se on hyvää. Paria poikkeusta lukuunottamatta hahmojen äänet ovat äärettömän osuvia, eikä niitä tee mieli kääntää pois. Ei vaikka koko peli on kauttaaltaan puhuttu.

Kannattaa ihmeessä kokeilla, jos kuuluu siihen mystiseen osaan ihmiskunnasta, jolla on kyky päästä läpi pimeimmätkin seikkailupelit. Kyllä tuli itsellekin mieleen, että olisi tähän voinut tutustua aiemminkin kuin sen 7 tai 8 vuotta julkaisun jälkeen.

Tatu Kilappa

The Dreamer's Guild/Cyberdreams/Acclaim (1995)
PC DOS
Seikkailupeli
1 pelaaja

© Pelikapseli 2000-2003