Sherlock Holmes: Case of the Serrated Scalpel

Whodunnit?

Electronic Arts ei uransa aikana ole pahemmin seikkailupeleihin koskenut, mutta poikkeustilanteet ovat yleensä olleet varsin lupaavia. Parhaasta päästä on EoA:n Sherlock Holmes: Case of the Serrated Scalpel, jonka tunnelma haastaa Sierran ja Lucasin parhaat klassikot. On vuosi 1888 ja paikkana Iso-Britannian sumuinen Lontoo. Näyttelijä Sarah Carroway murhataan brutaalisti näytöksen jälkeen teatterin takaovelle. Komisario Lestrade ja Lontoon lehdistö ovat varmoja siitä, että murha on kuuluisan Viiltäjä-Jackin työtä. Mutta Holmes ei ole vakuuttunut asiasta. Tässä kohdin pelaaja astuu Holmesin kenkiin ja alkaa tutkimaan neiti Carrowayn tapausta.

Ulkoisesti Holmes muistuttaa Lucasin vanhoja kunnon seikkailupelejä. Ruudun alaosassa on verbivalikko, josta valitaan haluttu toiminto. Yläosa on pyhitetty kunkin paikan graafiselle kuvaukselle, josta metsästetään hotspotteja. Mestarietsivämme matkustaa Lontoon kartalla eri paikkojen välillä edestakaisin etsien johtolankoja, haastatellen ihmisiä ja yrittäen löytää paitsi murhaajaa, myös motiivia tämän teolle.

Holmesin mukana hyörii koko ajan hänen wanha uskollinen apurinsa, tohtori Watson. Lekuri ei ole pelkkä statisti, vaan muutamaan otteeseen pelin aikana Watsonia voidaan hyödyntää ongelmanratkaisuissa. Täysin hukassa ollessaan Holmes voi myös alentua kyselemään Watsonilta, mihin suuntaan tutkimuksia voisi kohdistaa. Tilanteesta riippuen Watson saattaa jopa heittää hyödyllistä vinkinpoikasta. Yleensä hän on kuitenkin äimän käkenä ja tyytyy ihailemaan Holmesin älynystyröiden pauketta.

Yksinkertaista, Watson hyvä!

Pelin parasta antia on ehdottomasti johtolankojen metsästäminen. Kiehtovaksi sen tekevät väärät johtolangat: tähän peliin saakka olin tottunut siihen, että jokainen pelissä annettun vinkki on enemmän tai vähemmän merkittävä. Holmesin kaltaiseen etsiväseikkailupeliin väärät vinkit ja johtolangat sopivat kutienkin kuin nyrkki silmään: eihän salapoliisityön tulisikaan olla yhtä suoraa putkimaista kujanjuoksua. Välillä on hyvä törmätä umpikujaan ja miettiä kuvioita uusiksi. Itse asiassa vasta Holmesia pelattuani aloin ihmetellä, miksei seikkailupeleissä ole useamminkin käytetty näin yksinkertaista jippoa. Ainoa varsinainen vika pelin väärissä johtolangoissa on se, että ne ovat joka pelikerralla samat, joten pelin uudelleenpelattavuusarvo laskee kuin lehmän häntä. Peli on myöhemmillä pelikerroilla aika nopeasti läpäisty, sillä nyt pelaaja voi sivuuttaa harhaanjohtavat johtolangat ja keskittyä vain oikeisiin. Jokseenkin toimiva satunnaisgeneraattori seikkailupeleihin saatiin vasta vuosia myöhemmin Westwoodin tekemän Blade Runnerin myötä. Sääli, sillä myös Holmesin tutkimuksiin se olisi sopinut.

Jolly good

Kokonaisuutena Holmes on kiehtova seikkailu, joka saavuttaa hyvin Arthur Conan Doylen kirjojen viktoriaanisen tunnelman. Peli ei ole erityisen vaikea, sillä minunkin kaltaiseni poropeukalo osasi pelata sen ajan mittaan kokonaan läpi ilman minkäänlaisia ulkoisia vinkkejä. Pelin puzzlet ovatkin yleisesti ottaen kohtuullisen helppoja; vain muutama haastavampi ongelma on Holmesiin eksynyt. Ainoa todella harmaita hiuksia aiheuttava "ongelma" on pelin puolivälissä pelattava Darts-alipeli, joka on turhankin haastava. Se pirulainen kun on aika vaikea voittaa, mutta pelin läpäisemisen kannalta olisi pieni pakko. Ja ei, ohittaa sitä ei voi. Pakollinen reaktiopeli ei oikein istu keskelle muuten pelkkää pohdiskelua vaativaa peliä, vaan jättää pahan jälkimaun.

Kehnoa alipeliä lukuunottamatta nautin Sherlock Holmes: Case of the Serrated Scalpelin pelaamisesta suunnattomasti. Pelissä on viehättävä 19. vuosisadan viktoriaaninen tunnelma, pelaaja pääsee leikkimään ehkä kuuluisinta salapoliisia koskaan ja pelin ongelmien ratkaisu on sujuvaa ja mukavaa. Joten ei muuta kuin piippu suupieleen, viulu vinkumaan ja looginen päättelytuokio pystyyn!

Kimmo Klemola