Kutoja Bobbin on orvonreppana ja kyläneuvostokin hieman karsastaa jostain kumman syystä. Kaiken lisäksi kohtalolla on suuria suunnitelmia pojan varalle. Onneksi sadunomaisessa maailmassa tulee vastaan hyviäkin tyyppejä, ja pahoistakin tilanteista selviää c-duurisävelasteikolla.

Loom on LucasArtsin viides SCUMM-peli ja varsin omaperäinen sellainen. Inventaariota ja esinepuzzleja ei ole, vaan maailman kanssa harrastetaan vuorovaikutusta loitsimalla. Eikä se loitsiminenkaan ole mitään tavallisen velhontahvon loitsukirjasta mumisemista.

Ratko se sävelin

Loom on todella lyhyt. Ja kuten seikkailupeleissä yleensä, uudellenpeluunarvon kanssa on vähän niin ja näin. Loomin pulmat ovat myöskin suhteellisen helppoja. Vaikka loitsimissysteemi onkin nerokas, voi sillä toteuttaa vain aika yksinkertaisia ongelmia. Jumiin ei pitkäksi aikaa joudu. Ennemminkin kuin itse pulmiin, eteneminen tyssää siihen ettei ole hoksannut käydä kaikissa mahdollisissa paikoissa.

Loitsiminen on kuitenkin mukavaa ja omaperäistä, ja kun Loomissa täytyy ajatella eri tavalla kuin muissa seikkailupeleissä, on oivaltaminen palkitsevaa. Varsinkin kun loitsujen vaikutukset ovat välillä kutkuttavan dramaattisia. Loitsuja voi aika mukavasti loitsia juoneen liittymättömiinkin esineisiin, ja joskus seuraukset ovat hilpeät. Peli tosin vihjaa pelaajalle sanallisesti ja graafisesti mitä pitäisi tehdä, joskus vähän turhankin kanssa. Tärkeintä on kirjata vastaan tulevat loitsut johonkin ylös.

Itse loitsiminen tapahtuu, kunhan tarvittava sauva saadaan käyttöön, ottamalla kohde ja naksuttelemalla nelisävelinen loitsukaava sauvan avulla. Aluksi Bobbinilla on vain kolme säveltä käytössään, mutta edistyessään hän pääsee asteikolla yhä korkeammalle, ja täten myös loitsuskaala laajenee. Loistut "poimitaan" ympäristöstä. Usein tutkimalla ympäristöä tapahtuu jotakin erityistä, loitsun sävelten soidessa samalla. Tapahtuma ei välttämättä selvitä loitsun luonnetta yksiselitteisesti, mikä tuo pulmiin uuden tason.

Loitsuissa on tosiaankin kyse pienistä melodianpätkistä. Pelissä on kolme vaikeustasoa, joista kahdella helpommalla pelaaja saa myös visuaalisia vinkkejä siitä, miten melodia kulkee. Systeemi voisi olla mullistava, mutta käytännössä kaksi asiaa himmentävät loistoa: on niin helppoa hyödyntää näköaistiaan loistiessa, ettei systeemin musiikillisuutta käytännössä edes huomaa.

Toisekseen seikkailupelien vaikeusasteet ovat muutenkin aika turha keksintö, koska läpipeluu millä tahansa niistä alentaa uudelleenpeluuarvoa huomattavasti. Menin itsekin aluksi pelin läpi helpoimmalla vaikeustasolla ja vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, miten jännää pelkästään korvakuulolta loitsiminen voisi olla. Eipä tuota pääse enää kunnolla kokemaan, melodiatkin pysyvät aina samoina läpipeluukerrasta toiseen.

A Night at the Interactives

Tietynlainen elokuvamaisuus on Loomin vahvuus. Leikilläni voisin sanoa Loomia parhaaksi pelaamakseni interaktiiviseksi elokuvaksi. Kerronta on vahvaa ja satumaista, ja tarina sisältää jyrkkiä ja koskettaviakin käänteitä. Tekstissä on LucasArtsille ominaista huumoria, mutta pohjimmiltaan tarina on surumielinen. Itse juoni on kyllä semmoinen eeppisenkolho. Hahmot ovat kyllä varsin sympaattisia, mutta heihin ei ehditä syventyä. Kokonaiselämyksen haikeuteen liittyy hitunen harmia hukatusta potentiaalista.

Grafiikka, seikkailupaikat ja maisemat ovat parhaimmillaan varsin komeita. Kaikkialla on tunnelmaa. EGA-versiota pelatessa ei aikoinaan tullut suurempaa värimäärää yhtään ikävä, vaikka joku kommentoikin netissä että pelissä on rumimmat rasteroinnit ikinä. Vaikka loitsusysteemi perustuukin säveliin, ei musiikkipuoli oikein jytise, vaikka monet hehkuttavatkin Tsaikovski-soundtrackia. Pelaamani alkuperäisen PC-version Adlibista harvemmin saakaan mitään sykähdyttävää irti, varsinkin kun ääniefektit vähän käsittämättömästi katkaisevat taustamusiikin.

Loom on kyllä kokonaisuutena parhaimpia pelikokemuksiani. Sen pelaamisesta jäi vain niin hyvälle mielelle. Loomia voi suositella, helppoutensa ja lyhyytensä ansiosta, retropartojen lisäksi myös taviksille ja sunnuntaipelaajille, vaikka erinomaisena esimerkkinä wanhoista hywistä peleistä. Ja jos tarvitsette enempää suosituksia, etsikää se Monkey Islandin kuppilassa istuva tuppisuu, joka innoittuu ylistuslauluun Guybrushin kommentoidessa hänen hienoa Loom(tm)- hattuaan. Mies puhuu asiaa.

Eino Keskitalo

Erilainen perinteinen tarina

Pelasin Loomia ensimmäisen kerran jokus vuonna -96, jolloin sain kaveriltani lainaan pelin VGA-versioksi muokatun ja puhutun version. Tapahtuman sijaitessa niinkin kaukana menneisyydessä on turhaa puhua aikansa tai nykyisistä standardeista, mutta mielestäni peli oli kaunis ja tarina valloittava. Lisäksi, vaikken musiikista mitään ymmärräkkään, Tsaikovskin joutsenlampi on erinomainen kappale ja sopii kyseiseen peliin enemmän kuin hyvin. Uusintakatsauksessa nyt kahdeksan vuotta myöhemmin oli mukavaa havaita, ettei Loom ollut menettänyt hitustakaan viehätysvoimastaan. Teos on yhä yksi niitä merkkipaaluja, jotka tekevät retroilusta harrastamisen arvoista ja juhlistavat Lucasartsin taitoa tehdä seikkailupelejä.

Juoni on yksinkertainen, joten sen vähäinenkin referoiminen pilaisi paljon. Todettakoon vain, että tarina keskittyy niihin kaikkiin kortteihin, joita kohtalolla on hihassaan aikuistumisensa kynnyksellä olevan kutojapojan varalle.

Mikä tekee pelistä poikkeavan verrattuna aikalaisiinsa on se, että tyypillistä seikkailupelien mekaniikkaa ei käytetä. Päähenkilö ei kanna mukanaan esineitä, käytä niitä, sörki paikkoja tai väännä vipuja. Maailman ja pelaajan välissä on pelkästään kutojan sauva - maaginen esine jolla on voima tehdä taikoja lyhyiden sävelmien avulla. Käytännössä pelaaja osoittaa esineen pelimaailmassa ja painaa sen ikonia tutkiakseen sitä tai naputtelee nuottiyhdistelmän tehdäkseen loitsun. Oivaltavaa ja yksinkertaista, mutta silti riittävän monipuolista, jotta peliin saadaan ongelmia ja toimintaa.

Suosittelen lämpimästi myös ihmisille, jotka eivät erityisemmin pidä seikkailupeleistä (esimerkiksi minä), sillä parhaiden lajityyppinsä edustajien tapaan Loom ei edes osaa rankaista pelaajaa tyhmyydestä. Jumiin ei voi jäädä, saati pelissä kuolla, mikä sopii täydellisesti, koska päänautinto saadaan perinteisen tarinan nauttimisesta refleksi- tai taitomittelön sijaan. Tästä syystä suosittelenkin heti alkuun pelaamaan vaikeimmalla vaikeustasolla. Ensinnäkin sävelkorvan harjoittaminen on pieni, mutta oleellinen osa hupia ja toisekseen ainakin EGA-versio palkitsee kunnianhimoisen pelaajan pienellä ylimääräisellä kohtauksella. Edellisen arvostelijan tiedoista poiketen loitsut myös arvotaan tietyssä määrin uudestaan jokaisella pelikerralla (ilmeisesti kuitenkin vain pelin VGA-versiossa), mutta pelin alussa vaihtelu on ymmärrettävästi rajallista, koska nuotteja on vähän ja peliteknisistä syistä osa loitsuista ei saa olla palindromeja.

Sakset naksuvat

PC:lle pelistä on olemassa kaksi versiota: alkuperäinen EGA-versio vuodelta 1990 ja ääni- sekä grafiikkapuolella ehostusta saanut VGA-versio. Vaikka VGA- version ääninäyttely onkin erinomaista, siihen ei silti jostakin syystä ole taltioitu aivan kaikkea, ja muutama vuorosana on tiputettu pelistä uudisversion myötä. Syytä on vaikea ymmärtää, sillä ääni tuntuu täyttävän vain 55 minuuttia silloistenkin CD:iden 74:stä (peli itse vie täysin häviävän määrän tilaa), mutta mahdollisesti tekijät ovat olleet varovaisia ennen studioonmenoa. Asia on erittäin valitettava, sillä etenkin alun menetetyt repliikit olivat mielestäni melko olennaisia ja olisin kaivannut niitä kokonaisuudessaan. Nykyisellään suosittelen joko EGA-versiossa pitäytymistä tai ainakin sen pelaamista ennen VGA-Loomiin siirtymistä.

Vantte Kilappa

rev 2. 09.01.2005