PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Snatcher

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

  • JUNKER HQ - lähestulkoon kaikenkattava Snatcher-saitti
  • MSX2-Snatcherin käännöstyöt
  • Taustat

    Kesäkuun kuudes 1996, Moskovassa tapahtuu kaikkien aikojen ekokatastrofi. Biologinen ase nimeltään Lucifer-Alpha pääsee vapaaksi ilmakehään, ja tappaa osapuilleen neljä viidesosaa Euraasian väestöstä. Kuusi kuukautta myöhemmin ase kuitenkin yllättäen mutatoitui ei-tappavaksi, ja vaara oli ohi.

    Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin keinotekoisella saarella sijaitsevassa Neo Koben kaupungissa Gillian Seed ja hänen vaimonsa Jamie päättävät erota toistaiseksi, tai ainakin kunnes saavat menetetyn muistinsa takaisin. Vähän aikaa sitten jäädytettyinä Moskovan lähistöltä (josta suuri katastrofi oletettavasti sai alkunsa) löydetyllä avioparilla ei ole juuri nyt oikein mitään yhteistä.

    Gillian on saanut siirron Junker-organisaatioon, joka kamppailee Neo Kobea tällä hetkellä vaivaavan varsin erikoislaatuisen ongelman parissa. Snatchereiksi kutsutut koneet tappavat ihmisiä ja ottavat näitten paikkoja yhteiskunnassa - toistaiseksi tuntemattomin, mutta vihamielisin pyrkimyksin.

    Pelaaja heitetään Gillianin kenkiin vahvasti Blade Runnerista vaikutteita ottaneen intron jälkeen, juuri kun ollaan saapumassa romuttajien päämajaan.

    Nappaus tekstikäyttöliittymällä

    Snatcher on japanilainen monivalintaseikkailu. Peli koostuu isosta, useimmiten vallan kauniinnäköistä grafiikkaa sisältävästä kuvasta, ja suuresta määrästä tekstiä jota pelaaja lukee hakaten ohjaimen nappia ja valiten vaihtoehtoja samaan tekstialueeseen ponnahtavasta menusta.

    Voisi luulla että käyttäjän ja pelin interaktio on tällöin vähäistä, mutta harhakuvasta pääsee kokeilemalla. Kyseessä ei ole perinteisen h-gamen tapaan ajoittain pullahtava monivalintakysymys, vaan mukana on jatkuvasti perusvaihtoehtoja kuten katseleminen tai tutkiminen, joilla Seed tiedostaa ympäristöään.

    Menusysteemi on hämäävä myös siinä mielessä, että sen luulisi olevan naurettavan helppo. Peliteknisellä tasolla jumahtaminen onkin estetty, mutta Snatcherissa voinee vallan helposti tuskastua, mikäli eteneminen vaatii jonkin tietyn asian tutkiskelua, eikä pelaaja ole ollut kovin tarkkaavainen. Tällöin ainoa ratkaisu on hakata kaikki vaihtoehdot läpi, kunnes jotakin ilmaantuu (tai luovuttaa ja mennä muualle).

    Ongelma ei kuitenkaan ole kovin vakava, sillä kaikkea kannattaa järjestään pällistellä jo palkinnoksi tulevan dialogin takia. Parissa kohtaa peliä on jopa pieniä pääjuoneen täysin liittymättömiä jaksoja, joitten hokaaminen ei ole tarpeellista. Epärelevanttia tekstiä on muutenkin todella runsaasti. Oli ilo huomata, kuinka paljon aikaa ja vaivaa tekijät ovat käyttäneet vain jotta pelimaailma tuntuisi uskottavalta. Junker HQ:ssa sijaitsevalta tietokoneelta voi käydä lukemassa kymmeniä ja taas kymmeniä sivuja taustatietoa ja piilonyökkäyksiä Vonnegutin, Dickin ja muitten kuuluisten scifikirjailijoitten suuntaan. Kunnioitan vaivannäköä.

    Seikkailu on pitkä, eikä sitä oleteta pelattavan läpi yhdellä istumalla. Tallennusmetodina toimii pieni apulaisrobotti Metal Gear, joka on napattu pelin suunnittelijan Hideo Kojiman aiemmista samannimisistä peleistä. Tappajamechien söpöminiatyyriversio toimii samalla Seedin aina mukana kulkevana apurina, joka heittää huonoa huumoria ja ivaa Gilliania aina kun mahdollista. Rasittava robottisidekick siis, mutta se toimii huomattavasti paremmin kuin rasittavat eläinsidekickit Disney-leffoissa.

    Kojima effect

    Kuten sanottu, peliprojektin päämiehenä on toiminut Hideo Kojima. Herran hieman omalaatuinen tarinankerrontatyyli jättää jälkensä osapuilleen kaikkeen pelissä, eli luvassa on neljännen seinän rikkomista, pikkutuhmia vitsejä, sotkusia juonivyyhtejä ja raskasta paatosta.

    Herra Kojiman tavaramerkkeihin kuuluu tosiaankin tasainen saarnaaminen. Kuten Metal Gear Solidissakin, Hideo-setä muistaa kertoa monta kertaa että ydinaseet ovat pahapaha, ja ihmiskunnan perusluonne on ilkeä, ja sen soisi korjaantuvan ja plaaplaa. On ihan luonteesta kiinni, voiko tämän ottaa huumorilla, vai aiheuttaako se aivoverenvuotoa. Snatcher on kuitenkin suurimman osan aikaa varsin hyväntuulinen, hauska ja myönteinen peli.

    Yhtenä mielenkiintoisena pointtina, peli muistaa moneenkin kertaa mainita olevansa suurta inhimillistä draamaa, joka taasen on kuulemma hyvin poikkeuksellista. Ennenkuin olettaa tekijöitten puhuvan potaskaa, kannattaa kuitenkin muistaa, että Snatcher on paljon vanhempi kuin pelaamani Mega-CD - versio vuodelta '94. Alkuperäinen peli ilmestyi 80-luvun puolella muunmuassa MSX2:lle ja PC88:lle. Se on todennäköisesti ollut ilmestyessään samalla tavoin ennennäkemätöntä kuin Star Control 2.

    Jos saatte jostakin käsiinne, ja olette sitä ihmisryhmää joka kykenee sietämään Kojimaa, kannattaa ihmeessä lukaista läpi, interaktiivinen scifikuvakirjahan tämä tavallaan on.

    Tatu Kilappa

    Evoluutio

    Snatcher ilmestyi vuonna 1988 parille senaikaiselle tietokoneelle (PC88, ja kuukautta myöhemmin MSX2), eikä versioiden välillä ollut melkein mitään eroa. Parin vuoden päästä Konami julkaisi MSX2:lle pelin SD Snatcher, joka naitti Snatcherista tapaillun juonen RPG-kohellukseen. Vuonna 1992 luvulla Konami päätti julkaista alkuperäisestä Snatcherista uuden version, ja valitsi koneeksi PC-Enginen lyhytelämäisen CD-lisälaitteen. Pelin audiovisuaalinen anti koheni huomattavasti. Tämä uusintajulkaisu löysi kahden vuoden päästä myös tiensä toiselle lyhytelämäiselle CD-laittelle, nimittäin Segan Mega-CD:lle. Tämä oli siis tuo arvosteltu versio - ja kirjoittamisen hetkellä ainoa japanin ulkopuolella virallisesti julkaistu painos pelistä. Snatcher on myöhemmin julkaistu myös Sega Saturnille sekä Sony Playstationille, joilla graafinen ulkoasu on taas kokenut suuria muutoksia renderöidyn 3d-grafiikan astuessa kehiin, mutta nämäkin versiot löytyvät vain japanista.

    Japania ymmärtämättömän mahdollisuudet päästä pelaamaan peliä vaivattomasti tuntuvat siis aika heikoilta; Mega-CD on aikamoisen marginaalinen laite, eikä peliäkään myyty kovin suuria määriä. Mega-CD:n emulointi on kyllä testattu ja toimiva vaihtoehto, olettaen että saat pelin CD:n jostain käsiisi.

    Snatcher on jonkin verran aikuisaiheinen peli ja täällä konsolit olivat siihen aikaan suuren yleisön silmissä lähinnä lasten harrastus, joten Konamin lokalisoiman version graafista antia on lievästi siistitty parissa kohdassa, muttei kovin vakavasti. Tämän lisäksi tekstiä on hieman "laimennettu", muttei kannata huolehtia - Gillian Seed on kyllä edelleen ihanan pikkuperverssi kaveri. Teksti on vieläpä varsin hyvää, ja pisteitä saa myös pelin ääninäyttely, joka on lievästä amerikkalaisesta dramaattisuudestaan huolimatta vallan mukavaa kuunneltavaa.

    Rekonstruoitu dinosaurus

    Vaikka Mega-CD-peli onkin ainoa virallinen englanniksi saatavilla oleva versio Snatcherista, alkuperäisestä MSX2-versiosta on olemassa fanien englanniksi (ja portugaliksi) kääntämä versio, jota voisi helposti ajaa vaikkapa valitsemallasi MSX-emulaattorilla. Kuulostaako lupaavalta? Valitettavasti tuosta versiosta löytyykin sitten hieman enemmän pahaa sanottavaa. Se on ensinnäkin todella hidasta pelattavaa, äänimaailma on minimalistinen (mahtuu sinne tosin pari hyvää musiikkiakin) ja pelin outoa tarkkuusgrafiikkaa käyttävä vähävärinen visuaalinen toteutus tekee paikoitellen silmille pahaa, etenkin 90-luvun versioiden rinnalla. Tämä versio ei ole ikääntynyt arvokkaasti.

    Pelin omien ongelmien lisäksi fanipohjaisen käännöstiimin ote englantiin on ilmeisesti hatara tai ainakin ailahtelevainen, jonka tuloksena pelin harjoittama englanti on hieman outoa, paikoitellen hirvittävää. Sen lisäksi englantiversio on ilmeisesti kirjoitettu muunkielisen (sen portugalin?) käännöksen päälle, eikä kaikkia tekstejä huomattu kääntää. Parissa kohdassa peli siis äityy kirjoittelemaan vallan vieraita kieliä, varsinkin silmään pisti kääntämättä jäänyt yleinen "eipäs tehdä vielä näin" -viesti, joka moikkasi useastikin. Käännöstyössä olisi vielä siis valtavasti parantamisen varaa.

    MSX2- ja Mega-CD -painoksilla on vielä yksi tärkeä ero. MSX2-peli on nimittäin myöhemmin julkaistuihin versioihin nähden lyhyempi. Tarina kirjoitettiin kyllä alunperin kattamaan kaikki se, mitä 90-luvun versiot tarjoavat, mutta MSX2- versio loppuu kesken, ja näin Kojima-tyylisen (l)opetuksen omaava kolmas näytös jää kokonaan pois.

    Kuulostaa pahalta, MSX2-versio kerää vaan haukkuja vertailussa Mega-CD - julkaisuun. Mutta niin se yksinkertaisesti on, ellei lasketa sitä että pääset näkemään tissin. Aika on ajanut vanhan version yli, uusi tekee kaiken paremmin. En oikein siis voi henkilökohtaisesti suositella MSX2-versiota oikein kenellekään Snatcheria aiemmin pelaamattomalle. Vaikka siinä pääseekin haistelemaan pantsuja.

    Rami Maunula

    Konami (1988)
    Sega Mega-CD, MSX2 (PC88, PC-Engine, Playstation, Saturn)
    1 pelaaja
    Seikkailu
    Mega-CD:
    MSX:

    © Pelikapseli 2000-2004