PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Aethra Chronicles: Celystra's Bane

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Demoninen pahuus nousee idästä, örkit ja rosvot mylläävät maaseutua ja onpa huhuttu sukupuuttoon kuolleiksi luultuja lohikäärmeitäkin yötaivaiden poikki lentäviksi ja niin pois päin. Maitopartaisen sankarin isukkikin on lavastettu hovijuonittelijaksi, joten pelaaja pääsee kaksine virtuaalikavereineen etsimään maailman kurjaan jamaan korjausta aseinaan miekka, magia ja näppäinoikotiet.

Pieni suuri seikkailu

Noin yhden miehen tekemäksi shareware-peliksi Aethra Chronicles on laaja ja eeppinen. Myöhemmin pelaamani Spiderweb Softwaren Exile- pelit toivat Aethran mieleen, molemmissa on sekä maagisen seikkailun tuntua että rutikuivan puurtaminen makua. Tämä paradoksaalinen yhdistelmä on osa klassisten PC-roolipelien syvintä olemusta. Mielikuvitus värittää ruudun tapahtumien väliin jäävää tilaa.

Vetoava karuuden ja viehättävyyden yhdistelmä leimaa pelin esillepanoakin. Grafiikka on korkearesoluutioista ja piirrosjälki tavallaan amatöörimäistä, mutta kuitenkin ihan hyvää ja persoonallista. Paletin väritkin ovat viehkon patinoituneita. Toisaalta tarkkuusgrafiikka on pienenpuoleista söherrystä, ja seinien salanapit sun muut sellaisia parin pikselin kokoisia epäsäännöllisyyksiä. Mukaan poimittavat esineet näkyvät pikkuruisina seikkailupaikkojen lattioilla ja hyllyillä. Varsinkin aikoinaan pienempien monitoreiden kuvasta sai yksityiskohtia tihrustaa silmänsä kipeiksi. Ärsyttävää, mutta myös jotenkin viehkoa.

Mielenkiintoisena ratkaisuna kaupunkien lukuisten laatikkotalojen seasta löytyviä kauppoja, kiltoja, yöpymispaikkoja sekä apua tarvitsevien tai antavien ihmisten koteja ei ole mitenkään erityisesti merkitty, mutta yleensä hieman muista eroavat, esimerkiksi tärkeän näköisellä paikalla sijaitsevat tönöt sisältävät interaktiota. Saattaapa joku aivan tavallisen näköinenkin koppero olla jokin mielenkiintoinen kauppa. Tämä "piilottelu" tekee pelaamisesta toisaalta vähän työläämpää, toisaalta taas lisää immersiota. Vähän.

Vuonna 2004 pelin ilmoille pykeltämät suhisevat kolahdukset ja mätkähdykset sykähdyttävät nostalgisesti. Valitettavasti ne hidastavat pelaamista. Kone pysäyttää toiminnan soittaessaan ääniä, mikä tekee pitkään narisevien ovien aukomisesta hermoillekäypää. Taistelujen äänet, niukkuudestaan huolimatta, saavat hymyn hienoisesti karehtimaan huulille - rusahdukset todellakin tuovat mieleen sen, miltä luiden katkeamisen voisi näin virtuaalitappajana kuvitellakin kuulostavan. Lisäksi tarjolla on yhdentekevää, joskin peliin tyyliltään sopivaa FM-synteesin renkutusta. Joskus tuli kuunneltua sen sijaan Tori Amoksen Boys For Pelé -levyä Aethraa pelatessa ja varsinkin cembalointi sopi tunnelmallisesti mainiosti yhteen pelin kanssa. (Torin Under the Pink on muuten mielessäni yhdistynyt Frontierin siniseen tyhjyyteen ja vapauteen..)

Kax naxausta axesiin

Tietokoneroolipelin tunnelmaan vaikuttaa totta kai paljon käytetty pelisysteemi. Hahmonluonnin yhteydessä saa MERP-takautumia. Ensin pyöritellään numeroita synnynnäisten ominaisuuksien parissa, jotka on jaoteltu wanhoihin cunnon voimiin, ketteryyksiin, älykkyyksiin, charmikkuuteen ja niin edeleen vailla mitään yllätyksiä tai mielenkiintoisuuksia (ainakaan sellaisia, mitkä pelatessakin tuntuisivat).

Arkistonpölyn makuinen systeemi on ilmeisen harkittua, taitoja nimittäin opetellaan naksuttelemalla rasteja ruutuun kuin rulemastereiden hahmolomakkeisiin ikään. Tasoja noustaan haalimalla kasaan niitä perinteisiä kokemuspisteitä, ja tarpeellisen määrän löytyessä käydään hieman työläästi kunkin ammatin killassa opiskelemassa uudet asiat. Killat on ripoteltu ympäri eri kaupunkeja, joten ravaamista riittää.

Pelin rodut ovat peruskamaa. Hahmoluokista löytyy mielenkiintoisia variantteja, kuten ninja, bardi ja liuta erilaisia loitsunheittäjiä. Lähinnä nämä ovat kuitenkin joko perushahmoluokkien yhdistelmiä tai sitten tavan loitsijoita hieman persoonallisemmalla loitsuvalikoimalla. Hahmoja saa varusteltua monipuolisesti aina eränkäyntivarusteista kertakäyttöisiin loitsuesineisiin. Pikkusälästä ei tosin jaksa kauheammin välittää. Mielenkiintoista on myös erilaisten panssarivarusteiden lukumäärä ja kirjo. Harmi kyllä peli ei anna ihan niin paljon tietoa siitä, mitä panssaria hahmon päälle vielä menisi. Pelissä kun on sisässä jonkinlainen "paperinukkesysteemi", mutta kuvallista esitystä ei pelaajalle suoda. Kömpelön inventaariosysteemin kanssa ei näinä päivinä muutenkaan jaksa taistella. Pelissä on hiirituki, jota ei ole tietenkään hyödynnetty kunnolla.

Kax muxausta monsteriin

Ulkona liikuttaessa seikkailijoiden matkaa keskeyttävät tyhjästä pyllähtävät satunnaiset hirviö- ynnä muut laumat, sisätiloissa taistelut alkavat aina suunnilleen ennaltamäärätyissä kohdissa, vaikkei mönkiäisiä ruudulla niitä ennen näekään. Periaatteessa taistelusysteemi on oikein mukava: miniatyyrien näköiset ukkelit (ja hurrjat hirrrviöt) liikkuvat pienenpienin kipikipiaskelin ympäri yksinkertaista taktista taistelukenttää. Vastaan rymyää likaisia rosvojoukkoja, örkkien partioita, öriseviä zombielaumoja, demoneita, eläimiä, myyttisiä hirviöitä.. Sitä tavallista fantsukarjaa, mutta iso griffin metsän keskellä säväyttää ensikohtaamisella taatusti. Haudanhaamujen kanssa on myös aluksi hienosti hätä kädessä, niitä kun ei millään meinaa saada päihitettyä.

Päihittämiskeinoja on sankareilla käytössään monenmoista. Loitsuvalikoimasta löytyy kaikenlaista ovelaa dopingia, jotta eturivin lihasjärkäleet saadaan viritettyä entistä parempaan tappohuumaan. Kivoja ovat myös erilaiset muuntautumis- ja kutsuloitsut, joilla omien joukkojen ilmeeseen saa mukavasti lisäväriä ja -karvoitusta. Kaikkea mahdollista ei heti pääse kokeilemaan, sillä maailmaa pelastamaan lähtevä ryhmä on vain kolmihenkinen. Erittäin hienona ominaisuutena killoista saa palkattua mukaan lisävoimaa, ja tahtoopa muutama sankarihahmo lyöttäytyä seureen mukaan, joskus lyhyemmäksi, joskus pidemmäksikin ajaksi.

Valitettavasti monipuolisuus on vaillinnaista. (Satunnais)taistelujen valtava määrä ja aina samanlaiset vihollislaumat tylsistyttävät. Taisteluista voi sentään useimmiten pyrkiä juoksemaan karkuun, mikä ei tietenkään varsinaisesti vähennä niitä vaivaavaa turhauttavaa turhuutta. Monipuolisuudelle tekee hallaa myös peliin lipsahtanut selkeä suunnittelumoka: varkaan erikoistuessa kuolettaviin iskuihin tästä tulee hillitön lahtaaja, suoranainen pelinpilaaja, joka elävien vastustajien kyseessä ollessa putsaa ensimmäisellä kierroksella puolet taistelukentästä. Vähän kummallista, että tämä on jätetty sellaisekseen, sillä ryhmän mukaan eräässä vaiheessa pyrkii sangen pätevä salamurhaaja. Kuvittelisi, että pelitestauksessa ongelma olisi huomattu.

Yritys hyvä kolmetoista tusinaan

Aethran ohella ihan yleensäkin ärsyttää, että roolipeleissä tunnutaan suosivan mieluummin useita helppoja viivytystaisteluita harvalukuisempien, mutta vaikeampien ja merkityksellisempien taisteluiden sijaan. Onhan se vihollisten sisälmyksissä kahlaaminen välillä ihan hauskaa, mutta jatkuvasti jotenkin.. ankeaa puuhaa. Aethrassakin vaikeammat taistelut pelin alkupuolta lukuunottamatta ovat ikävän harvinaista herkkua. Viehättävä räpiköinti selviämisen epäselvyydessä, tietämättä, ollaanko antamassa vaiko ottamassa turpiin, on Aethrassa oikein kivaa.

Pelin haastekäyrä on ainakin aikoinani käyttämälleni pelityylille liian loiva: insinööräsin toimivan ryhmän heti alkuun, kävin pestaamassa paladiinien killasta pari ritaria, jotka lähtevät jaloina henkilöinä mukaan ilman palkkaa. Lisäksi en karannut (suht runsaista) ulkomaailman satunnaistappeluista. Jälkimmäinen taisi johtaa siihen, että hahmoni keräsivät kokemusta nopeammin, kuin pelin tarjoama vastus nousi. On aina vähän häiritsevää, kun peli helppoutuu loppua kohti, varsinkin kun systeemi on pääosin toimivan tuntuinen, ja siihen on selkeästi ajatuksen kanssa kehitetty kaikenlaista kivaa.

Ehkäpä pelistä saisi enemmän irti jos lisäisi haastetta huonommalla ryhmällä. Muinaismallisen käyttöliittymän kanssa ei kuitenkaan jaksa enää ryhtyä kamppailemaan. Hukattu potentiaali on siis homman nimi, vaikka pelissä onkin tunnelmaa ja seikkailun tuntua. Mainitsemani Spiderweb Softwaren uudemmat pelit lienevät kuitenkin parempia kiinnostumisen kohteita näinä päivinä.

Eino Keskitalo

Michael Lawrence (1994)
PC, DOS
Roolipeli
1 pelaaja

© Pelikapseli 2000-2004