Castle of the Winds

Castle of the Winds on vahvasti rogueliken makuinen, muinaiseen pohjoismaiseen mytologiaan hatarasti perustuva roolipeli, jonka Epic Megagames julkaisi sharewarena vuonna 1993. Genrelleen uskollisesti pelissä tunkeudutaan monikerroksiseen luolastoon, jossa tapetaan liuta hirviöitä ja kerätään kaikki nurkissa lojuvat aarteet parempaan talteen. Erona useimpiin roguelikeihin pelissä on oikeaa grafiikkaa ja siinä on mukana juonellisia elementtejä ja jopa kolme maanpäällistä kaupunkia. Seikkailu alkaa, kun pelin sankarin ottovanhemmat tapetaan, oikealta isältä perinnöksi saatu amuletti katoaa ja hurjien hirviöiden jalanjäljet johtavat läheisille vuorille. Varsin pian paljastuu, ettei päähahmo olekaan aivan kuka tahansa pulliainen ja hänen kohtalonsa on oleva loistokas.

Ennen luolastoon tunkeutumista pelaajaa kiusataan hahmonluonnilla, jossa jaetaan pisteitä voiman, älykkyyden, ruumiinrakenteen ja näppäryyden kesken. Ohjeet painottavat, että kannattaa keskittyä vain muutamaan ominaisuuteen eikä tehdä sankarista keskivertoa joka lajissa. Oli miten oli, minä olen pelannut peliä lukuisilla eri hahmoilla ja aiiika samalla lailla ne hirviömassat lakoavat joka kerta. Voimaa kannattaa laittaa reilusti, jotta edes perusörkeistä selvitään kunnialla. Älykkyydellä saa enemmän manaa ja ruumiinrakenne vaikuttanee osumapisteisiin, jne. Loppujen lopuksi sankarista kehkeytyy hyvin varhaisessa vaiheessa hirviöitä leikiten niittaava tappokone, joka kuolee lähinnä laiskuuttaan. Vaikeustasoja on neljä, joista helpointa en suosittele edes harkitsemaan.

Johonkin Nethackiin verrattuna vaikuttamismahdollisuudet pelimaailmaan ovat äärimmäisen rajalliset. Taistelun ja liikkumisen lisäksi hahmo osaa vain roolipelien perusteet, eli nukkua ja levätä, avata ja sulkea ovia, tutkia ympäristöä mahdollisten salakäytävien tai ansojen varalta ja purkaa löytämiään ansoja. Taikominen syö manaa, joka palautuu hipareiden tavoin muutaman tunnin tirsoilla. Nukkumiselle ei ole mitään tympeitä rajoituksia, tyyliin "et saa ummistaa silmiäsi, koska vihollisia on ehkä lukitun oven takana kolme kerrosta alempana". Levätä saa missä huvittaa, ainoastaan selvästi hahmon nokan edessä jöpöttävät monsterit estävät Nukkumatin visiitin. Loitsut valitaan suoraan listasta ja taikomisen kohde osoitetaan näppärästi hiirellä. Taiat ovat peruskamaa, tyyliin "taikanuoli", "tulinuoli", "jäänuoli" ja "esineiden tunnistaminen", mutta ne riittävät ihan hyvin, kunhan ei odota mitään vänkää. Uusia taikoja opitaan loitsukirjoista ja kokemustasoissa nousemalla. Taikakääröt ovat kertakäyttöisiä, taikasauvoille on siunattu useampi käyttökerta. Käsittääkseni taikominen onnistuu aina ja millä tahansa hahmolla, mutta umpityhmällä taistelijahahmolla mana pointsien vähäinen määrä rajoittaa taikuruutta ratkaisevasti.

Hirviöt tapetaan kävelemällä niitä päin tai kauempaa vaikka loitsien. Kuten kaikki muukin pelissä, myös tappelu on vuoropohjaista ja hyvin, hyvin yksinkertaista. Örmyihin joko osuu tai ei, ja muutaman iskun jälkeen taistelun toinen osapuoli kuolee. Hirviöt eivät jätä jälkeensä syötäviä ruumiita - itse asiassa sankarin ei tarvitse aterioida lainkaan - mutta hyvin monesti niiden taskuista putoaa rahaa. Joskus useampikin vihollinen käy pelaajan kimppuun, mutta tämä on harvinaista eikä edes kovin vaarallista. Vihut ovat pääosin todella tyhmiä eivätkä kykene erityisen suunnitelmalliseen toimintaan. Vahvoja hirviöitä mäiskiessä hyvä kikka on lyödä niitä pari kertaa, juosta nurkan taakse lepäämään ja palata jatkamaan taistelua. Välillä hirviöt jopa seuraavat pelaajaa, mutta useimmiten niitä pääsee pakoon muutamalla loikalla. Viholliset ovat tyypillistä fantasiagenren vakiorivistöä, eli hiidet, käärmeet, hämyhäkkyrät ynnä rosvon roikaleet saavat tässäkin pelissä kerta kerran jälkeen turpiinsa.

Luolastot tehdään satunnaisgeneraattorilla ja ne ovat siihen nähden varsin toimivia kokonaisuuksia. Välillä vastaan tulee ovia, joiden takana on pelkkää seinää, mutta yleisesti ottaen maailma on rakentunut loogisen oloisesti. Tietyissä kerroksissa on joka pelikerralla mukana ennaltamäärättyjä elementtejä, kuten ensimmäisestä luolastosta löytyvä pergamentin pala. Myös tavarat arvotaan käytäville satunnaisesti, eli toisinaan käy hyvä säkä ja käypiä varusteita löytyy heti ensimmäisestä kerroksesta, välillä tavaroita ei löydä oikein millään ja ne harvatkin ovat paskana. Hirviöt eivät kanniskele kamaa ympäriinsä, mikä on kyllä oikea puute kehittyneempiin genren peleihin verrattuna. Rojujen kerääminen on tärkeää, koska ylimääräiset voi myydä kaupungissa pois hyvään hintaan. Huippukamat löytyvät yleensä vain kauppojen notkuvilta hyllyiltä ja ne ovat aika tyyriinpuoleisia. Varusteita on kolmea eri sorttia: neutraaleja, lumottuja ja kirottuja. Lumotut vehkeet antavat lisäkykyjä, esimerkiksi parantavat osumistarkkuutta, mutta ne ovat harvassa ja kaupasta ostettuina kenelläkään ei ole niihin varaa. Kirotut esineet heikentävät pelaajaa eri tavoin ja niistä pääsee eroon vain kaupungissa maksua vastaan. Tavaran mahdollisista lisäominaisuuksista ei tiedä mitään ennen kuin ottaa sen käyttöön, joten scroll of identifyt tulevat tarpeeseen.

Sen lisäksi, että Castle of the Windsin luolastot ovat sieltä PC-roolipelien turvallisemmasta päästä, pelistä häipyy haaste kokonaan kun pelaajalle sallitaan täysin vapaa tilannetallennus. Oudolta tuntuu vouhottaa tällaisesta seikasta, mutta yleensähän roguelike-peleissä on vain yksi tallenne, jonka voi ladata ainoastaan kerran ja kuoleman jälkeen puhalletaan seikkailu poikki, kiroilipa tahi itkipä pelaaja miten vuolaasti hyvänsä. CotW:ssa voi tallentaa vaikka tuhanteen eri tiedostoon, ne voi ladata milloin huvittaa ja kaiken lisäksi kuin nethackeille syljeskellen kissankokoinen save-nappula löytyy heti perustoimintojen vierestä. Periaatteessa tavaroita ei save/load-rumbaamalla tarvitsisi koskaan erikseen tunnistaa, ansoja ei pitäisi etsiä eikä edes taisteluissa tarvitsisi valuttaa senkkaa nokastaan, mutta kukapa nössöilyyn sortuisi? Tallennussysteemi säästää harmailta hiuksilta ja tekee pelaamisesta sujuvaa, kunhan sitä käyttää edes puolirehellisesti.

Laimennetusta lälläri-roguelikemäisyydestään huolimatta CotW on ennen kaikkea hemmetin hauskaa pelattava. Kamojen keräily, statsien korottaminen ja luolien tutkiminen on parhaimmillaan jopa addiktiivista puuhaa ja peli käy myös erinomaisesta tutustumisretkestä roguelike-pelien maailmaan. Itse asiassa olen pelannut tätä paljon enemmän kuin Nethackia, johon en ole vielä toistaiseksi hurahtanut lainkaan. Peli on kestänyt vuosien teroitettuja kynsiä erinomaisesti eikä ole hirveästi huonontunut niiden kymmenen vuoden aikana, joina CotW on viihtynyt kiintolevyilläni tyhjien hetkien ykköstappajana. Ei tämä joillekin Diabloille häviä kuin grafiikassa, joka sekin on oikein toimivaa ottamatta lukuun sankarin järkyttävää alushousukostyymiä. Peli päästettiin joitakin aikoja sitten freewareksi ja molemmat episodit löytää vaikka Googlella muutamassa sekunnissa. Suosittelen lämpimästi kokeilemaan, varsinkin kun CotW Windows 3.1 -pelinä pyörii nykykoneessakin ilman rasittavaa virittelyä.

Lassi Hietala