Phantasie III: Wrath of Nikademus

Westwood ja sen menestyssarjat, kuten Legend of Kyrandia -seikkailupelit ja varsinkin Command & Conquer -toimintanaksut ovat kaikille tuttuja. Mutta firma ohjelmoi jo 80-luvun lopulla pelejä, joista mieleenpainuneimpia ovat iki-ihana Mars Saga ja erityisesti muinoin jo Apple-tietokoneilla startannut Phantasie-trilogia. Tuolta ajalta Westwoodin yhdeksi kirkkaimmaksi helmeksi on allekirjoittaneelle ehdottomasti jäänyt Phantasie III.

Phantasie-sarjahan aloitettiin aikoinaan Richard Garriotin Ultima-saagan saavuttaman suosion takia. Ultimat menestyivät, joten kilpailevat firmat yrittivät samaa konseptia kloonammalla saada oman siivunsa tietokoneroolipelien kakusta. Täsmälleen sama kaavahan löytyy nykypäivänkin peliteollisuudessa, ainoastaan isommassa mittakaavassa ja ikävä kyllä huomattavasti vähäisemmällä mielikuvituksella. SSI julkaisi Phantasie III:n vain vuotta ennen ensimmäistä virallista AD&D-lisenssipeliään Pool of Radiance. Phantasien maailma onkin kieltämättä aika kliseinen ja rippaa häpeilemättä vaikutteita niin Tolkienin luomasta mytologiasta kuin AD&D-roolipelin säännöistä. Se onnistuu kuitenkin välttämään kaikkein pahimmat plagiointikarikot olemalla piristävän addiktiivinen jopa Ultimoihin verrattuna. Eritoten trilogian päättävä Wrath of Nikademus erottui ilmestyessään hyvin edukseen muiden tuon ajan tietokoneroolipelien jokseenkin harmaasta massasta.

Niko kiukuttelee

Äärettömän paha, ilkeä ja muutenkin ihan kauhea velho Nikademus on yllättäen elossa ja uhkaa taas maailmanrauhaa. Kuusi ykköstason sankarirääppänää päättävät pistää mokomaa taikuria nassuun, kunhan ovat ensin keränneet hieman kokemusta tappamalla Scandorin saaren hirviökannan lähes sukupuuton partaalle. Alku on pelissä hemmetin vaikeaa, sillä puolialastomat sankarinalut ottavat turpaan viemärirotiltakin, jotka vielä pahimmassa tapauksessa vievät märkäkorvaiselta samoojaltani molemmat jalat mennessään sotamuistoina. Phantasiessa kun on tuonaikaiseksi peliksi mullistavasti jo jaettu ruumiinosat eri lohkoihin (pää-torso-raajat). Parannusloitsulla saa toki irronneen raajan kasvatettua takaisin, mutta vasta 3. tason kleeriloitsulla (tai hintavilla parannusjuomilla ja -kääröillä). Ja kolmannelle tasolle on pitkä matka. Tästä syystä pelaaja joutuu varsinkin alkumetreillä tanssimaan hurjaa Save/Load-letkajenkkaa.

Phantasie-sarjan taistelu muistuttaa etäisesti konsoli-ropeista tuttua mäiskettä, jossa hahmot seisovat kiinteästi taistelutantereella ja jakavat iskuja vuoronperään. Phantasiessa vain on mahdollista asettaa hahmot etu-, keski tai takariviin ja systeemi on puhtaasti vuoropohjainen, joten kiirettä käskytyksen kanssa ei ole. Vuorot sai tosin automatisoituakin, jos välttämättä halusi varmuudella tapattaa koko ryhmänsä. Phantasien taisteluiden sydän nimittäin oli harkittu, lähes shakinomainen taktikointi, jossa loitsun, nuolen tai iskun uhri piti valita huolella. Eeppisimmissä taisteluissa hengissä saattoi parhaimmillaan selvitä vain yksi tai kaksi pelihahmoista. Kaupungeissa voi suorittaa hahmojen paikkailua, tasojen nostoa ja varusteiden ostoa. Ainoa mainitsemisen arvoinen kehno puoli pelin käyttöjärjestelmässä on kömpelö inventaariosysteemi, joka johtunee Phantasien Apple-alkuperästä.

Kimmo kiukuttelee

Katkerana olen katsellut pelin 16-värisiä Atari ST- ja Amiga-ruutukaappauksia, jotka ovat kuin aivan toisesta maailmasta. Me PC-miehet kun joudumme kärsimään Phantasie III:n parissa räikeästä (tosin yllättävän toimivasta) 4-värisestä CGA-grafiikasta. Se jokin pelissä itsessään silti täytyy olla, kun kerran sitä ihan PC-versionakin jaksaa kuitenkin vääntää aidolla innolla. Vaikka Amiga-emukin löytyisi ihan käden ulottuvilta.

Phantasie III ja Nahlakh kuuluvat molemmat sarjaan pelit, jotka pistävät ihmettelemään, että mihin hittoon tietokoneroolipeleissä tarvitaan monimutkaisia juonikuvioita, jos kerran pelaaminen on tällaisenaankin näin peevelin addiktoivaa. Joskus kun peli-intoon riittää pelkästään hyvin tehty runko ja rutkasti mielikuvitusta omasta takaa. Eihän peli tällaisenaan nykypäivänä enää mitään elämää suurempaa tarjoa, mutta kummasti vain Phantasie III on silti yhä mukavaa välipalapurtavaa mutkikkaampien ja pitempikestoisten pelien lomassa.

Kimmo Klemola