PC:llä on lukuisia unohtumattomia pelisarjoja, joista vähäisin ei taatusti ole Wing Commander -saaga. Chris Robertsin kyhäämät avaruusräiskinnät olivat pitkään genrensä tukipilari siihen asti, kunnes X-Wing jatko-osineen ne peittosi, ja vauhdittivat aikoinaan tehokkaiden 386-prosessoreiden myyntiä roimasti nostaen PC:n profiilia pelikelpoisena koneena. Wing Commander sai kunnian olla ensimmäinen näkemäni tietokonepeli ja teki pikkupoikaan niin suuren vaikutuksen, että kohtaloni elämättömänä pitkätukkana sinetöitiin. Myöhempiä osia pelasin hullun kiilto silmissä 90-luvun puolivälissä, mutta ykköstä en saanut käsiini kuin aivan vasta äskettäin ja viimeistään nyt on aika tarkistaa, miltä klassikko tuntuu tänä päivänä. Eli siis...

A long time ago, in a galaxy far, far away... eiku!

Tulevaisuudessa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen ja planeettojen maankaltaistamisen ynnä muiden hommien ohessa ensimmäinen kontakti vieraaseen lajiin on tehty. On vain surkeaa tuuria, että nämä ensimmäiset otukset ovat kaiken maailman lajeista juuri kilratheja, ihmisen kokoisia ja englantia sujuvasti puhuvia kissoja, joiden diplomatiaan kuuluu kaikkien itseään heikompien eläjien täydellinen tuhoaminen. Muutaman epäonnistuneen "haluuttex alkaa meitä?" -yhteydenoton jälkeen ihmiskunta päättää pultata avaruusaluksiinsa isot tykit ja näyttää kissimirreille, etteivät terraanit taistelutta antaudu. Vega-sektorille keskittyvän sodan riehuttua kymmeniä vuosia saapuu huippumodernille Tiger's Claw -tukialukselle suoraan kadettikoulusta eräs nuori lentäjä, jonka lentohaalariin hyppää herra pelaaja.

Juoni on peruskamaa eikä siinä edes tapahdu paljon mitään, mutta käänteet on kerrottu niin vetävästi että tarinaa seuraa mielenkiinnolla. Peli alkaa Tiger's Claw'n kanttiinista, jossa voi jutella vinkkejä jakelevalle baarimikko Shotglassille ja tukialuksen muille lentäjille. Kampanjan edistyessä lasillisella kuulee uusimmat huhut ja militäärimeininkiin sopivaa herjaa. Tehtävissä onnistuminen palkitaan videopätkillä, joissa mm. terraanien maajoukot räjäyttävät Kilrathien tukikohtia ilmaan ja muuta vastaavaa. Sota etenee siis muuallakin kuin tyhjiössä. Tarina on pyritty kertomaan korostetun elokuvamaisesti ja esimerkiksi tehtävänannoissakin leikitään kuvakulmilla. Aikansa tyyliin mainiosta ohjekirjasta löytyy tarpeeksi taustatietoa, jotta pelin maailma tulee etäisen tutuksi.

Sodan oikeat kasvot

Wing Commanderin "lentomalli" on äärimmäisen yliyksinkertainen. Hävittäjät tuntuvat oikeastaan tykkitorneilta joita kääntelemällä saa välillä viholliskohteen nenän eteen. Koska aluksilla on n. kymmenen eriasteista lähellä-kaukana-spriteä, skaalautumisefektistä ei voi juuri puhua ja etäisyyksistä ottaa selvää vain mittariin katsomalla. Asteroidikentästä selviytyminen on hermojariipivää tuuripeliä ja hankalinta koko pelissä on laskeutua ehjänä tukialukselle. Moni tehtävä meni plörinäksi ihan loppumillimetreillä, kun epämääräinen vihreä suttuprötö olikin yhtäkkiä liian lähellä ja kallis hävittäjä törmäsi Tiger's Clawin kylkeen miniminopeudella. Elitessä laskeutumisessa oli sentään joitain lainalaisuuksia.

Virran jakamista suojien, moottorin ja aseiden kanssa ynnä muuta hienoa pelissä ei tietenkään ole, aluksen nopeutta voi kuitenkin säätää ja lasersäteitä, kuten myös ohjuksia sekä tietysti itse hävittäjiä, on muutamia erilaisia. Aluksilla voi lentää turbovaihteella, mikä kuluttaa turbonopeudella bensaa. Bensa ei silti tunnu loppuvan koskaan, edes pisimmissä tehtävissä. Navigointipoijujen väliset autiot välit saa ajaa mukavasti autopilotilla.

Tehtäviä on vain yhdenlaisia: tapa kaikki. Jokaisessa tehtävässä lennetään tietty määrä navigointipoijuja läpi ja jos vastaan tulee kilratheja, ne lanataan. Välillä lisähaasteena täytyy suojella rahtialuksia ja muita rensseleitä (jotka tuntuvat hajoavan aika satunnaisesti riippumatta kissojen toiminnasta), mutta mistä hyvänsä tehtävästä suoriutuu parhaiten tappamalla mahdollisimman paljon ja nopeasti. Asteroidikenttien keskelle sijoitetut taistelut ovat kaikista jännittävimpiä ja, kumma kyllä, kumosivat retro-nelikasikutoseni kyykkyyn.

Vihollisia kuoleekin ihan hirveällä tahdilla. Ilmeisesti Vega-sektorille on komennettu kilrathien käpälättömimmät märkäkorvat töihin, sillä kymmenisen tehtävän jälkeen olin tiputtanut niitä reippaasti enemmän kuin Tiger's Claw'n tähtipilotti Ice Man. Tehtävän jälkibriiffauksissa saa hihitellä tappotilastoille, kun pelaaja on niitannut 11 karvaturria ja siipimies korkeintaan kiitettävät kolme. Siipimiehistä ei ole oikeastaan muuta apua kuin se että ne vetävät osan vihollistulesta itseensä, jolloin pelaaja saa operoida rauhassa. Jos haluaa pitää Tiger's Clawin lentäjät hengissä, kaverit kannattaa käskeä palaamaan kotiin jo tehtävän alussa. Wing Commander -sarjan tavaramerkki on vihollisille heitettävät herjat, joita ykkösosassa on jopa neljä erilaista. Suurta pelillistä merkitystä niillä ei ole, mutta kuittailu nostaa aina tunnelmaa.

Pelin kampanjarakenne on mielenkiintoinen. Tehtävässä häviäminen ei välttämättä johda game overiin, vaan tarina jatkuu uudella tehtävällä, jossa yleensä annetaan tilaisuus muuttaa sodan kulku ihmisille suotuisaksi. Aika-ajoin Tiger's Claw vaihtaa sijaintiaan, ja juuri pelaajan menestys vaikuttaa siihen missä osassa Vega-sektoria kulloinkin taistellaan. Yhdellä pelikerralla ei voi mitenkään nähdä kaikkia tehtäviä, ja näin kampanjaa voisi luonnehtia puolidynaamiseksi. Vaikka olen aivan surkea lentopeleissä, suorastaan kävelin pelin läpi "oikeaa" reittiä ja kun viimeisessä tehtävässä jouduin hyppäämään heittoistuimella, sujahti kampanja kuitenkin läpi. Vastaavasti pelissä voi joutua Hell's Kitchen -nimiselle alueelle, jonka tehtävät voittamallakin saa ihmiskunta takkiinsa.

I will feast upon your entrails!

Wing Commander on niin vanhentunut peli kuin olla ja voi. Jo sen julkaisuhetkellä oli olemassa monimutkaisempia lentopelejä, ja mikä WC:stä sitten teki klassikon, oli sen leuan lattiaan tiputtava grafiikka, mikä nykyajan mittapuulla on tietysti aivan kauheaa. Kuitenkin pelistä löytyy se käsittämätön Jokin, mikä pakotti minut vielä nyt armon vuonna 2004 pelastamaan Vega-sektorin ja tahkoamaan tehtäviä yömyöhiin.

Kenties pelin rokkaava asenne, hieno tunnelma ja yksinkertaisuudestaan huolimatta hiivatin hauska pelattavuus jäivät pelaajien mieleen paremmin kuin korea grafiikka. WC-sarja jatkui lähes muuttumattomana todella pitkään aina viidenteen osaansa saakka, mikä olikin jo todella huono ja aikansa elänyt pökäle. Kolmosessa otettiin mukaan oikeat näyttelijät - mukana LUKE SKYWALKER!!! - ja pelistä huomasi selvästi, että Chris Roberts halusi pelien sijasta tehdä elokuvaa (minkä sitten tekikin myöhemmin, Wing Commander -elokuva on kuitenkin niin huono, ettei sitä kehtaa suositella edes sarjan faneille). Kuitenkin kolmonen on sarjan ehkäpä paras peli ja siinä kilrathit ovat viimeistä kertaa vihollisina.

Sarjan kolme ensimmäistä peliä julkaistiin yhdessä vuonna 1997 kerrassaan loistavassa paketissa nimeltä The Kilrathi Saga, jota ei enää saa muualta kuin eBaystä (jos joku haluaa myydä ylimääräisen kappaleensa, hän lähettää minulle sähköpostia heti!). Siinä ylinopeat WC:t 1 & 2 sekä muisti- ja puhto-DOS-ahneudesta kärsivä WC 3 päivitettiin toimimaan Windows 95:n alta ja jo entisestään hienoa musiikkia parannettiin.

Jos avaruuslentely kiinnostaa, kannattaa aloittaa vaikkapa edelleen täysin pelattavalla X-Wing & Tie Fighter Collector's Edition -kokoelmalla, mutta Wing Commanderitkin on hyvä tarkistaa mikäli pelaamisen historia lainkaan kiinnostaa. Ne ovat jo rollaattorikunnossa, mutta sentään leppoisia. Alkuperäisiä WC-pelejä voi yrittää väkerrellä toimintakuntoon Dosboxilla ja muilla apuohjelmilla, mutta minä hankin laiskuuttani pomminvarmasti toimivan 486:en.

Lassi Hietala