PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Lisää DOOM-kokemuksia

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Vuonna 1994 Doom kyllä kolisi ja lujaa. 16-bittisiin konsolipeleihin ja 286:llä pyörivään Apogee-kamaan tottuneena Doomin hieno 3d-maailma ja maaninen tempo olivat minulle harppaus uuteen sukupolveen. Doom oli se peli, jota kaverin luokse oli pakko päästä pelaamaan. Kaverin versiossa oli joku köyhän miehen Star Trek -modi, jossa haulikkomiehet olivat Borgeja ja pistooli laukoi ohjuksia. Siksi tietokonekaupassa pyörinyt oikea Doom, jossa oli ruma ja tehoton, vihreä pistooli, tuntui siis käsittämättömän typerältä: miten sama peli on toisella koneella tyystin erilainen? PC:n tee-se-itse-viritysten salat alkoivat avautua minulle.

Ikävä kyllä Doom-vimma tuli pilattua heti kättelyssä aivopieruilla IDDQD ja IDKFA. Kaikkiin kenttiinkin pääsi käsiksi koodeilla, ja tämä oli välttämättömyys, sillä tallentamisesta minä en vielä tuolloin ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Toistin samat virheet Doom 2:ssa, ja vaikka Wolfenstein-salatasot huvittivatkin hetken, minulle kumpikin Doom oli ohitse aivan liian äkkiä ja käteen jäi promille Siitä Oikeasta Doom-tunnelmasta, joka saavutetaan ultra violence -vaikeusasteella pimeässä käytävässä, jossa terveyttä on jäljellä kymmenen pojoa ja haulikossa kolme ammusta.

Vaan siunatkoon hakkerifaneja! Doomsday-johdannaisen jDoomin avulla peliin saa hiiriohjauksen ja paremmat grafiikat. Tappaminen maistuu jälleen ja ensimmäisen Doomin läpipelaaminen ultralla oli oikeasti miellyttävä kokemus. Jos iD-Software älyäisi julkaista jDoom-pätsätyn Doomin uudelleen halpahintaisena, se ansaitsisi lehdiltä vieläkin hyvät pisteet. Nimittäin vaikka uuden aallon räiskinnät, Duke Nukem 3D:stä lähtien aina Half-Lifen kautta HL2:een ja Far Cry:hyn, edustavat kehittyneempää ja uudenlaista pelaamista, alkukantaisen tappamisen vimmassa vanhaa Doomia ei vieläkään voita mikään peli. 90-luvun lopussa Doomia parjattiin yksinkertaisuudesta, mutta tänä päivänä massiivisten vihollislaumojen niittaaminen haulikolla on hiivatin piristävää vaihtelua. Doom on kestänyt aikaa hämmentävän hyvin verrattuna moniin aikalaisiinsa ja sitä pelatessa tajuaa vieläkin, miksi PC oli himotuin pelikone vuonna 1994.

Lassi Hietala

Kimpassa aina kivempi

Elän tällä hetkellä pelihistoriani hiljaisinta aikaa, mikään uusi peli ei tunnu enää iskevän. Onneksi menneestä kuitenkin löytyy sen verran hyviä pelejä, joiden pariin palaa enemmän kuin mieluusti. Vilkuillessani menneeseen näen monen huippupelien keskeltä erottuvan sen kaikkein mahtavimman, ja se tottelee nimeä DOOM.

Klassiset Doomit, varsinkin kakkososa ovat olleet iso osa pelihistoriaani ja eittämättä se paras pelimuisto menneestä. Yksinpeli oli suorastaan loistava mielikuvituksine hirviöineen ja kenttineen, mutta verkkopelisessiot olivat ne muistorikkaimmat. Muistan vielä kuin eilisen päivän, kun pääsin ensimmäistä kertaa pelaamaan sarjakaapelin välityksellä Doom 2:sta verkossa vuonna 1995. Isäni joutui monet kerrat hillitsemään sitä pelitilanteiden aiheuttamaa ilonsekaista huutoa, joita lähinnä minä ja veljeni vuoronperään, välillä yhteenkin ääneen pidimme. Pelit jatkuivat myöhään iltaan asti, vain Command & Conquer sai meidät hetkeksi pois Doomin parista. Satojen fragien sekä lukemattomien niitattujen hirviöiden jälkeen oli kuitenkin pistettävä pelit purkkiin ja käydä läpi päivän tapahtumat. Puhetta ja ajateltavaa todellakin riitti, sillä vielä vuosien jälkeen päädyimme aina ajoittain juttelemaan kyseisestä päivästä, oli se sen verran ainutlaatuinen kokemus kaikille paikalla olleille.

Näihin aikoihin monessakaan taloudessa ei ollut tarvetta saati varaa siihen yleisyyteen, että olisi omistanut usean pelikelpoisen PC:n, joten Doomia pelattiin joko suoralla modeemiyhteydellä tai vaihtoehtoisesti raahattiin koneita kavereille. Doom tuki myös esimerkillisesti IPX-protokollaa, joka mahdollisti jopa neljän pelaajan verkkopelisessiot, kunhan vain oli verkkokortit asennettu koneisiin sekä tarvittavat kaapelit varattu (koaksiaalikaapeli lienee se käytetyin tuolloin).

Nykypäivänä Doomiin saa monenlaisia nuorennusleikkauksia, joista jDoom on varmasti se suosituin. Myös verkkopeluuta on luonnollisesti vuosien varrella paranneltu, joten halutessaan voi liittyä vaikkapa yleisille palvelimille ja ottaa mittaa muista pelaajista. Näin siis ainakin teoriassa. Kuitenkin kokemukseni perusteella verkkopelin toimivuus ei ole ollut aina kovin hyvä, mutta oikeilla asetuksilla sekä toimivalla verkkopelikoodilla homman pitäisi toimia.

Näin nykypelaamisen aikakautena, kun parhaastakin 3d-räiskinnästä tuntuu puuttuvan se jokin, on aina hyvä palata vanhan klassikon pariin. On vain ajan kysymys, milloin ensi kerran otan yhteen legendaarisen Cyberdemonin kanssa tai mätän John Romeron nekkuun raketteja.

Joni Saltiola

jDoom

© Pelikapseli 2000-2005