|
Mega Drive muistetaan lähinnä Sonic-, urheilu- ja arcadepeleistään, ja
konsolin todellisten fanienkin lempparipelit monesti osuvat juuri näihin
kolmeen osastoon. Toisin kuin SNES-rintamalla, Mega Driven kulttipeleistä ei
yleensä puhuta ja monia todellisia helmiä on kylmästi unohdettu. Jos
maailmassa olisi hitunen oikeutta, Segan 16-bittisen valokeilaa ei
varastaisi pelkkä sininen siili, vaan ainakin puolet näyttämöstä kuuluisi..
*rumpujen pärinää*.. pullonokkadelfiinille. On jälleen aika jakaa palkintoja
parhaille peleille, joita kukaan ei pelannut.
Ensimmäinen sukellus
Ecco the Dolphinin (1993) juonesta ei saisi kummoista kirjaa aikaiseksi,
mutta videopelin taustalle se sopii paremmin kuin hyvin: delfiinien elämä
kotipoukamassa on onnellista, kunnes eräänä päivänä koko jorpakon eliökunta
imaistaan taivaan sineen ja vain yksi delfiini, Ecco, pelastuu. Koska
yksinäisyys on tympeää, Ecco lähtee välittömästi selvittämään mitä ihmettä
on tapahtunut ja voiko kadonneen parven jotenkin pelastaa. Alkuihmettelyn
jälkeen avomeren kohtalotoverit ohjaavat Eccon kummallisen Asterite-olennon
puheille, jonka avulla selviää jotain kauheaa: Vortex-muukalaiset ovat taas
tulleet maapallolle syömään! Pitkän seikkailun päämäärä on hakea kaapatut
maakalaiset kotiin ja estää avaruushirviöiden puuhat lopullisesti. Ihmisiin
Ecco ei törmää (vai törmääkö, sen näette itse), joten tarina sijoittunee
joko iloiseen tulevaisuuteen tai vaihtoehtoiseen nykyaikaan.
Eccon 27 kentän pituinen pelastusretki on kuvattu kaksiuloitteisesti
sivustapäin ja pelityyppi on toiminta- ja puzzlepelin onnistunut
yhteennivoutuma. Ohjaussysteemi on aika omaperäinen, sillä pelkkä
ristiohjain vain kääntää delfiiniä. C-nappia painelemalla Ecco alkaa pumpata
pyrstöllään vauhtia ja uintinopeuden säätely onnistuu pikku harjoittelun
jälkeen todella luontevasti. Jännää, kuinka hienosti tuntuma uimisesta
välittyy pelkän peruspadin avulla! B-napista Ecco sinkauttaa itsensä
huippunopeuteen ja tielle osuva saa kipeän tujauksen.
Ystävällismielisten otusten, kuten muiden delfiinien ja vaikka
miekkavalaiden kanssa jutellaan painamalla A:ta, jolloin Ecco "ampuu"
nokastaan ääniaaltoja. Yleensä rupattelu koostuu vihjeistä, mutta myös
juonta kuljetetaan. Ääniaallot voi kimmottaa seinistä, jolloin
lähiympäristöstä muodostuu kaikuluodattu kuva ja eksymisen vaara häviää.
Pitkin vedenalaisia käytäviä on sijoiteltu mystisiä kristalleja, jotka joko
boostaavat Eccoa ihmevoimilla (kiviesteen hajottava ääniaalto ym.) tai
antavat todella vaikeaselkoisia neuvoja. Kryptiset vihjeet ovat Ecco-pelien
ehkäpä pahin vika, sillä vaikka pulmat ovat kohtuullisen loogisia ja niiden
ratkaisut paperilla yksinkertaisia, eteneminen jää liian hankalien vihjeiden
vuoksi kokonaan pelaajan vastuulle, mikä on toisinaan turhauttavaa. Lisäksi
peliin on eksynyt pari hankalaa hyppy(!)kohtaa ja muuta eltaantunutta
ryönää - etenkin seikkailun loppupää on ihan pikkuista vaille mahdotonta
läpäistä.
Suurin haaste tulee siitä, että Eccon täytyy saada välillä hengittää. Kun
meren pinta on lähellä, hapensaanti ei ole ongelma, mutta syvyyksien
labyrinteissä on edettävä ripeästi - siitäkin huolimatta, että ne ovat
täynnä piikkiansoja, haikaloja ja ties mitä. Onneksi ilmataskuja löytyy ja
ilman happeakin voi kituutella paikkailemalla tasaisesti vähenevää
elinvoimaa pikkukaloja syömällä. Kuolon käydessä kentän joutuu aina
aloittamaan alusta, mutta onneksi mitään typeriä lisäelämiä ei keräillä ja
kesken jääneen pelin pariin voi palata salasanalla.
Parasta pelissä on ehdottomasti tunnelma. Merenalainen maailma on kaunis ja
kiehtova, ja taatusti missään muussa pelissä ei pääse ohjaamaan delfiiniä.
Ecco ei ole mikään söpösankari, vaan raavas ja "uskottava" hahmo.
Scifisatumainen asetelma kiehtoo ja pelintekijöillä on mielikuvitus
laukannut hienosti. Seikkailun aikana mm. aikamatkustetaan jurakaudelle,
jossa lammikoista hyökii trilobiittejä ja lopussa polskitaan Vortexien
avaruusaluksen nesteissä. Musiikki on aivan loistavaa, parasta koskaan
kuulemaani pelimusiikkia.
Toinen sukellus
Ecco: The Tides of Time (1994) on suoraa jatkoa ykkösosalle. Ecco onnistui
pelastamaan ystävänsä ja kotopuolessa pyöriäinen on melkoinen sankari ja
julkkis. Asteriten antamien voimien ansiosta Eccon ei tarvitse nousta
pinnalle hengittelemään ja keskimääräistä timmimpi kunto herättää ihmetystä.
Mutta tähtiportista karkasi maapallolle muutakin kuin nälkäisten
muukalaisten lounas: ykkösen lopussa pahasti iskua ottanut Vortex-kuningatar
molskahtaa syvälle meren pohjaan ja retuuttaa Asteriten henkihieveriin.
Kaukaisilta vesiltä alkaa kuulua huhuja uudesta kauhusta ja samassa Ecco
menettää yliluonnolliset voimansa.
Pelillisesti Tides of Time on perinteiseen jatko-osa tyyliin samaa kauraa
kuin ykkösosa, mutta viriteltynä. Virittely ja parannukset nostavat pelin
asemaan, josta se hakkaa ykkösen 10-4. Ennen kaikkea seikkailu on paremmin
rakennettu ja pelisuunnittelu lähentelee täydellistä. Vaikka kakkonenkin on
niin vaikea peli että jäin seikkailun viimeisellä viidenneksellä ikijumiin
(ykkösessä huijauskoodit pelastivat), voisin väittää Ecco: The Tides of
Timen olevan paras koskaan pelaamani seikkailupeli.
Seikkailun alkupuolella Trellia-niminen delfiini lähettää Eccon
aikapyörteellä tulevaisuuteen, jossa delfiinit lentävät ja taivas on täynnä
leijuvia maapalasia toisiinsa yhdistäviä putkia. Tämä on ns. "onnellinen
tulevaisuus", johon maapallon eliökunta normaalissa tilanteessa päätyisi.
Vortex-kuningattaren mesoamisen tuloksena on kuitenkin syntynyt vaara
pimeästä Vortex-tulevaisuudesta, jonka tyhjäksi tekeminen rysähtää Eccon
harteille. Tulevaisuuden pelastaminen edellyttää eri aikakausien välillä
hyppelyä, helminauhaa muistuttavan Asteriten "korjaamista" ja
Vortex-kuningattaren tuhoamista. Kuulostaa monimutkaiselta, eikä
ensivaikutelma mene ihan vikaan.
Uutuutena pelissä on siirtymäosiot, joissa pelinäkymä muuttuu
kolmiuloitteiseksi ja joissa Eccoa uitetaan warppirenkaiden läpi. Muutamasta
kentästä löytyy metasphere-palloja, jotka muuttavat Eccon joksikin toiseksi
eläimeksi (esimerkiksi linnuksi) ja avaavat reitin aiemmin
tavoittamattomissa oleviin paikkoihin. Kaikuluotainta hyödynnetään ykkösosaa
enemmän aseena ja kaikkea muutakin pientä löytyy.
The Tides of Time on taideteos. Pelimaailma on ihan käsittämättömän outo ja
upea, ja tarina tukee toimintaa mainiosti. Graafisesti peli on Mega Driven
parhaimmistoa ja itse asiassa tälläkin haavaa varsin hyvän näköinen, jos
rakeisuuden ja suppean väripaletin kestää. Musiikki on vieläkin parempaa
kuin ykkösessä ja etenkin alun 'Home Bay' -teema saa kylmät väreet kulkemaan
pitkin selkäruotoa joka ikinen kerta, kun sen kuulen.
Kaviaarista purkkitonnikalaan
Kumpikin Ecco-peli on todella, todella haastava. Kakkososassa hyppely
putkien ja leijuvien saarten välillä, Asteriten ohi uiminen, Lunar Bayn
(kenttä, jota en koskaan päässyt läpi) helvetilliset ansat ja moni muu kohta
ovat sen luokan "aorttani sanoo poks" -hirvityksiä, että suorastaan pelottaa
aloittaa seikkailu uudestaan. Mutta sen vannon, että Ecco: The Tides of Time
menee vielä läpi ennen kuin kuolen! Ykkösosan pariin on hankala palata
mikäli Tidesiin on jo tutustunut, sillä kokonaisuus on hitusen epätasainen
ja Tides on kaikin puolin parempi peli. Siksi kannattaakin, jos mahdollista,
pelata originaali ensin alta pois. Se kun ei ole missään nimessä huono
tekele ja Ecco-universumi tulee alusta lähtien tutuksi.
Peleistä tehtiin parannellut Sega CD -versiot, joiden suurin täky lienee
CD-tasoinen musiikki. Yleisesti sarjan fanit pitävät näitä versioita
parhaimpina, mutta kuulemieni MP3-pätkien perusteella musiikki ei pärjää
alkuperäisille lainkaan: perusversioissa biisit ovat hienoa ja
tunnelmallista poppia, mutta CD-musiikki lähentelee ambienttia, mikä ei
mielestäni sovi pelien peräti lohduttomaan tunnelmaan. Myös Game
Gear -versiot peleistä löytyy, mutta on parempi etten mene niitä
kokeilemaan. Ensimmäisestä Ecco-pelistä on olemassa PC-käännös, joka lienee
aikamoinen keräilyharvinaisuus.
Vuonna 1995 Mega Drivelle julkaistiin vielä yksi Ecco-peli, mutta
gaiden-tyyliin tehty Ecco Jr. on niin pahaa kuraa, ettei sitä pitäisi
sekoittaa alkuperäiskaksikkoon. Riittänee, että lainaan pätkän Wikipedian
kuvauksesta: "Pelissä Eccon nuorempi versio menee Suuren Sinisen
(ykkösosasta tuttu sinivalas) puheille ja suorittaa erilaisia tehtäviä,
kuten risteyttää merihevosia, ui renkaiden läpi ja etsii kadonneita palloja
vastaan tuleville merileijonille. Kaksi uutta pelattavaa hahmoa esiteltiin:
Kitenee-vauvadelfiini ja Tara-miekkavalas." Eli kyseessä on lapsille
vesitetty pikkupeli vailla muuta tarkoitusta kuin rahan nyhtäminen
satunnaispelaajien selkänahasta.
Pahempi kolaus sarjan maineelle oli Ecco the Dolphin: Defender of the Future
(2000), jonka takia minäkin ostin alunperin Dreamcastin. Scifi-kirjailija
David Brinin kynäilemä juoni ei liity alkuperäisiin peleihin lainkaan, vaan
kaikki on pantu ihan uusiksi aina Eccoa myöten. Tulevaisuudessa ihmiset ja
delfiinit ovat ylimpiä ystäviä ja levittäytyvät pitkin avaruutta
saippuakuplamaisten keltaisten möttöjen avulla. Yhtäkkiä vastaan tulee
Viholliseksi kutsuttu muukalaisrotu, joka julistaa sodan ja käynnistää
hyökkäyksen maapallolle. Ihmiset ja delfiinit pistävät onnistuneesti
kampoihin ja Vihollinen kärsii raskaat tappiot. Älyllinen voimakristalli
suojelee maapalloa, mutta pelin alussa Vihollisen itsemurhalentäjä osuu
kriittiseen kohtaan ja kristalli hajoaa tuhannen päreiksi.
Päällisin puolin asiat ovat kunnossa, sillä lähestulkoon kaikki pelilliset
kikat on otettu sellaisinaan Mega Drive -peleistä ja siirretty sikanättiin
3D-maailmaan, joka imee Dreamcastista kaikki mehut. Kun MD-Eccoja pelaa,
kentät kuvittelisi kolmiuloitteisina juuri tällaisiksi. Tribuuttina
vanhoille peleille Defender of the Futuressa on sivustapäin kuvattuja
osuuksia, jotka näyttivät Moon TV:n lähetyksessä todella hienoilta.
Minä en näitä 2D-kenttiä päässyt koskaan pelaamaan. Kuvitelkaa
toimintaseikkailu, jossa joka ikiseen suuntaan voi liikkua ja jossa joka
ikisestä kolosta kimppuun voi hyökätä meripetoja. Kuvitelkaa nyt, kuinka
toivotonta niihin on osua ilman toimivaa lukitussysteemiä, joka Defender of
the Futuressa loistaa poissaolollaan. Taistelu mättää ja pahasti, lisäksi
kentät ovat aivan liian pitkiä ja uskomattoman vaikeita. Minä en päässyt
ikinä edes kakkostasosta eteenpäin, vaikka itse puzzlejen ratkaisu
olikin ilmiselvää. Peli-ilon pilasi käsiin hajoavat kontrollit ja
jatkosysteemi, joka tallentaa vain kenttien väliin. Kuulemma peli paranee
alun jälkeen, mutta minun hermoni eivät oikeasti riitä testaamaan. Defender
of the Future on surullinen esimerkki siitä, kuinka kolmedee ei
automaattisesti tarkoita parempaa pelikokemusta ja kuinka erinomaisen
pelisysteemin saa helposti pilattua tärviölle.
Sleeps with the fishes
Näillä näkymin Ecco-sarjaan ei ole tulossa jatkoa. Vaikka Defender of the
Future käännettiin Playstation 2:lle, siitä ei tullut hittiä ja
arvosteluissa peliä vain (ansaitusti) parjattiin. Ehkäpä Eccojen ei
tulisikaan siirtyä nykymuottiin, jossa 3D on kuningas - ensinnäkin Defender
osoitti kuinka hankalaa pelityyppi on saada toimimaan oikein ja toisekseen
olen satavarma, ettei delfiini kannessa myy kuin muutaman hassun kappaleen.
90-luvun alussa pienet myyntitulot vielä riittivät, mutta nykyään yhden
pelin tekeminen maksaa kymmeniä miljoonia dollareita.
Hetken toivoin, että Gameboy Advance olisi tarjonnut Eccolle uuden kodin,
vähän samoin kuin Nintendon Metroid-sarjalle kävi (Gamecuben Metroid Prime
ei sekään mielestäni toimi yhtä hyvin kuin 2D-siskonsa, sen sijaan Fusion
rokkaa!). Sega Smash Pack -kokoelma oli kuitenkin suuri pettymys, sillä
nuhainen hätäkäännös Ecco the Dolphinista ilman musiikkia ei ole mikään
miellyttävä kokemus. Kehitys vie Nintendo DS:n ja Sony PSP:n myötä
käsikonsolitkin kohti 3D:tä, joten uutta vanhan kaavan Ecco-peliä niille on
turha odottaa.
Onneksi vanhat Mega Drivet ja emulaattorit ovat iskukunnossa, ja niillä voi
nauttia kahdesta 16-bittisen aikakauden hienoimmasta toimintaseikkailusta.
Eccot ovat siinä mielessä ainutlaatuisia, ettei niiden ideoita ole
kierrätetty lainkaan myöhemmin ilmestyneissä peleissä ja siksi merten
pohjien koluaminen tuntuu niin tuoreelta vielä nykyään. Mikäli laadukas
toiminnalla höystetty pulmanratkonta on lähellä sydäntä, Ecco the Dolphin
jatko-osineen kuuluu kunniapaikalle super metroidien ja muiden rinnalle.
Mutta ilman hyvää (kestävää) padia ja kattavaa kirosanavarastoa turha
kuvitellakaan.
Lassi Hietala
|
Ecco the Dolphin: |
Novotrade/Sega (1993) |
Mega Drive, Sega CD, Master System, Game Gear, PC (Windows) |
Toimintaseikkailu |
1 pelaaja |
|
|
|
Ecco 2: The Tides of Time |
Novotrade/Sega (1994) |
Mega Drive, Sega CD, Game Gear |
Toimintaseikkailu |
1 pelaaja |
|
|
|