PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Ecco the Dolphin

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Mega Drive muistetaan lähinnä Sonic-, urheilu- ja arcadepeleistään, ja konsolin todellisten fanienkin lempparipelit monesti osuvat juuri näihin kolmeen osastoon. Toisin kuin SNES-rintamalla, Mega Driven kulttipeleistä ei yleensä puhuta ja monia todellisia helmiä on kylmästi unohdettu. Jos maailmassa olisi hitunen oikeutta, Segan 16-bittisen valokeilaa ei varastaisi pelkkä sininen siili, vaan ainakin puolet näyttämöstä kuuluisi.. *rumpujen pärinää*.. pullonokkadelfiinille. On jälleen aika jakaa palkintoja parhaille peleille, joita kukaan ei pelannut.

Ensimmäinen sukellus

Ecco the Dolphinin (1993) juonesta ei saisi kummoista kirjaa aikaiseksi, mutta videopelin taustalle se sopii paremmin kuin hyvin: delfiinien elämä kotipoukamassa on onnellista, kunnes eräänä päivänä koko jorpakon eliökunta imaistaan taivaan sineen ja vain yksi delfiini, Ecco, pelastuu. Koska yksinäisyys on tympeää, Ecco lähtee välittömästi selvittämään mitä ihmettä on tapahtunut ja voiko kadonneen parven jotenkin pelastaa. Alkuihmettelyn jälkeen avomeren kohtalotoverit ohjaavat Eccon kummallisen Asterite-olennon puheille, jonka avulla selviää jotain kauheaa: Vortex-muukalaiset ovat taas tulleet maapallolle syömään! Pitkän seikkailun päämäärä on hakea kaapatut maakalaiset kotiin ja estää avaruushirviöiden puuhat lopullisesti. Ihmisiin Ecco ei törmää (vai törmääkö, sen näette itse), joten tarina sijoittunee joko iloiseen tulevaisuuteen tai vaihtoehtoiseen nykyaikaan.

Eccon 27 kentän pituinen pelastusretki on kuvattu kaksiuloitteisesti sivustapäin ja pelityyppi on toiminta- ja puzzlepelin onnistunut yhteennivoutuma. Ohjaussysteemi on aika omaperäinen, sillä pelkkä ristiohjain vain kääntää delfiiniä. C-nappia painelemalla Ecco alkaa pumpata pyrstöllään vauhtia ja uintinopeuden säätely onnistuu pikku harjoittelun jälkeen todella luontevasti. Jännää, kuinka hienosti tuntuma uimisesta välittyy pelkän peruspadin avulla! B-napista Ecco sinkauttaa itsensä huippunopeuteen ja tielle osuva saa kipeän tujauksen.

Ystävällismielisten otusten, kuten muiden delfiinien ja vaikka miekkavalaiden kanssa jutellaan painamalla A:ta, jolloin Ecco "ampuu" nokastaan ääniaaltoja. Yleensä rupattelu koostuu vihjeistä, mutta myös juonta kuljetetaan. Ääniaallot voi kimmottaa seinistä, jolloin lähiympäristöstä muodostuu kaikuluodattu kuva ja eksymisen vaara häviää.

Pitkin vedenalaisia käytäviä on sijoiteltu mystisiä kristalleja, jotka joko boostaavat Eccoa ihmevoimilla (kiviesteen hajottava ääniaalto ym.) tai antavat todella vaikeaselkoisia neuvoja. Kryptiset vihjeet ovat Ecco-pelien ehkäpä pahin vika, sillä vaikka pulmat ovat kohtuullisen loogisia ja niiden ratkaisut paperilla yksinkertaisia, eteneminen jää liian hankalien vihjeiden vuoksi kokonaan pelaajan vastuulle, mikä on toisinaan turhauttavaa. Lisäksi peliin on eksynyt pari hankalaa hyppy(!)kohtaa ja muuta eltaantunutta ryönää - etenkin seikkailun loppupää on ihan pikkuista vaille mahdotonta läpäistä.

Suurin haaste tulee siitä, että Eccon täytyy saada välillä hengittää. Kun meren pinta on lähellä, hapensaanti ei ole ongelma, mutta syvyyksien labyrinteissä on edettävä ripeästi - siitäkin huolimatta, että ne ovat täynnä piikkiansoja, haikaloja ja ties mitä. Onneksi ilmataskuja löytyy ja ilman happeakin voi kituutella paikkailemalla tasaisesti vähenevää elinvoimaa pikkukaloja syömällä. Kuolon käydessä kentän joutuu aina aloittamaan alusta, mutta onneksi mitään typeriä lisäelämiä ei keräillä ja kesken jääneen pelin pariin voi palata salasanalla.

Parasta pelissä on ehdottomasti tunnelma. Merenalainen maailma on kaunis ja kiehtova, ja taatusti missään muussa pelissä ei pääse ohjaamaan delfiiniä. Ecco ei ole mikään söpösankari, vaan raavas ja "uskottava" hahmo. Scifisatumainen asetelma kiehtoo ja pelintekijöillä on mielikuvitus laukannut hienosti. Seikkailun aikana mm. aikamatkustetaan jurakaudelle, jossa lammikoista hyökii trilobiittejä ja lopussa polskitaan Vortexien avaruusaluksen nesteissä. Musiikki on aivan loistavaa, parasta koskaan kuulemaani pelimusiikkia.

Toinen sukellus

Ecco: The Tides of Time (1994) on suoraa jatkoa ykkösosalle. Ecco onnistui pelastamaan ystävänsä ja kotopuolessa pyöriäinen on melkoinen sankari ja julkkis. Asteriten antamien voimien ansiosta Eccon ei tarvitse nousta pinnalle hengittelemään ja keskimääräistä timmimpi kunto herättää ihmetystä. Mutta tähtiportista karkasi maapallolle muutakin kuin nälkäisten muukalaisten lounas: ykkösen lopussa pahasti iskua ottanut Vortex-kuningatar molskahtaa syvälle meren pohjaan ja retuuttaa Asteriten henkihieveriin. Kaukaisilta vesiltä alkaa kuulua huhuja uudesta kauhusta ja samassa Ecco menettää yliluonnolliset voimansa.

Pelillisesti Tides of Time on perinteiseen jatko-osa tyyliin samaa kauraa kuin ykkösosa, mutta viriteltynä. Virittely ja parannukset nostavat pelin asemaan, josta se hakkaa ykkösen 10-4. Ennen kaikkea seikkailu on paremmin rakennettu ja pelisuunnittelu lähentelee täydellistä. Vaikka kakkonenkin on niin vaikea peli että jäin seikkailun viimeisellä viidenneksellä ikijumiin (ykkösessä huijauskoodit pelastivat), voisin väittää Ecco: The Tides of Timen olevan paras koskaan pelaamani seikkailupeli.

Seikkailun alkupuolella Trellia-niminen delfiini lähettää Eccon aikapyörteellä tulevaisuuteen, jossa delfiinit lentävät ja taivas on täynnä leijuvia maapalasia toisiinsa yhdistäviä putkia. Tämä on ns. "onnellinen tulevaisuus", johon maapallon eliökunta normaalissa tilanteessa päätyisi. Vortex-kuningattaren mesoamisen tuloksena on kuitenkin syntynyt vaara pimeästä Vortex-tulevaisuudesta, jonka tyhjäksi tekeminen rysähtää Eccon harteille. Tulevaisuuden pelastaminen edellyttää eri aikakausien välillä hyppelyä, helminauhaa muistuttavan Asteriten "korjaamista" ja Vortex-kuningattaren tuhoamista. Kuulostaa monimutkaiselta, eikä ensivaikutelma mene ihan vikaan.

Uutuutena pelissä on siirtymäosiot, joissa pelinäkymä muuttuu kolmiuloitteiseksi ja joissa Eccoa uitetaan warppirenkaiden läpi. Muutamasta kentästä löytyy metasphere-palloja, jotka muuttavat Eccon joksikin toiseksi eläimeksi (esimerkiksi linnuksi) ja avaavat reitin aiemmin tavoittamattomissa oleviin paikkoihin. Kaikuluotainta hyödynnetään ykkösosaa enemmän aseena ja kaikkea muutakin pientä löytyy.

The Tides of Time on taideteos. Pelimaailma on ihan käsittämättömän outo ja upea, ja tarina tukee toimintaa mainiosti. Graafisesti peli on Mega Driven parhaimmistoa ja itse asiassa tälläkin haavaa varsin hyvän näköinen, jos rakeisuuden ja suppean väripaletin kestää. Musiikki on vieläkin parempaa kuin ykkösessä ja etenkin alun 'Home Bay' -teema saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäruotoa joka ikinen kerta, kun sen kuulen.

Kaviaarista purkkitonnikalaan

Kumpikin Ecco-peli on todella, todella haastava. Kakkososassa hyppely putkien ja leijuvien saarten välillä, Asteriten ohi uiminen, Lunar Bayn (kenttä, jota en koskaan päässyt läpi) helvetilliset ansat ja moni muu kohta ovat sen luokan "aorttani sanoo poks" -hirvityksiä, että suorastaan pelottaa aloittaa seikkailu uudestaan. Mutta sen vannon, että Ecco: The Tides of Time menee vielä läpi ennen kuin kuolen! Ykkösosan pariin on hankala palata mikäli Tidesiin on jo tutustunut, sillä kokonaisuus on hitusen epätasainen ja Tides on kaikin puolin parempi peli. Siksi kannattaakin, jos mahdollista, pelata originaali ensin alta pois. Se kun ei ole missään nimessä huono tekele ja Ecco-universumi tulee alusta lähtien tutuksi.

Peleistä tehtiin parannellut Sega CD -versiot, joiden suurin täky lienee CD-tasoinen musiikki. Yleisesti sarjan fanit pitävät näitä versioita parhaimpina, mutta kuulemieni MP3-pätkien perusteella musiikki ei pärjää alkuperäisille lainkaan: perusversioissa biisit ovat hienoa ja tunnelmallista poppia, mutta CD-musiikki lähentelee ambienttia, mikä ei mielestäni sovi pelien peräti lohduttomaan tunnelmaan. Myös Game Gear -versiot peleistä löytyy, mutta on parempi etten mene niitä kokeilemaan. Ensimmäisestä Ecco-pelistä on olemassa PC-käännös, joka lienee aikamoinen keräilyharvinaisuus.

Vuonna 1995 Mega Drivelle julkaistiin vielä yksi Ecco-peli, mutta gaiden-tyyliin tehty Ecco Jr. on niin pahaa kuraa, ettei sitä pitäisi sekoittaa alkuperäiskaksikkoon. Riittänee, että lainaan pätkän Wikipedian kuvauksesta: "Pelissä Eccon nuorempi versio menee Suuren Sinisen (ykkösosasta tuttu sinivalas) puheille ja suorittaa erilaisia tehtäviä, kuten risteyttää merihevosia, ui renkaiden läpi ja etsii kadonneita palloja vastaan tuleville merileijonille. Kaksi uutta pelattavaa hahmoa esiteltiin: Kitenee-vauvadelfiini ja Tara-miekkavalas." Eli kyseessä on lapsille vesitetty pikkupeli vailla muuta tarkoitusta kuin rahan nyhtäminen satunnaispelaajien selkänahasta.

Pahempi kolaus sarjan maineelle oli Ecco the Dolphin: Defender of the Future (2000), jonka takia minäkin ostin alunperin Dreamcastin. Scifi-kirjailija David Brinin kynäilemä juoni ei liity alkuperäisiin peleihin lainkaan, vaan kaikki on pantu ihan uusiksi aina Eccoa myöten. Tulevaisuudessa ihmiset ja delfiinit ovat ylimpiä ystäviä ja levittäytyvät pitkin avaruutta saippuakuplamaisten keltaisten möttöjen avulla. Yhtäkkiä vastaan tulee Viholliseksi kutsuttu muukalaisrotu, joka julistaa sodan ja käynnistää hyökkäyksen maapallolle. Ihmiset ja delfiinit pistävät onnistuneesti kampoihin ja Vihollinen kärsii raskaat tappiot. Älyllinen voimakristalli suojelee maapalloa, mutta pelin alussa Vihollisen itsemurhalentäjä osuu kriittiseen kohtaan ja kristalli hajoaa tuhannen päreiksi.

Päällisin puolin asiat ovat kunnossa, sillä lähestulkoon kaikki pelilliset kikat on otettu sellaisinaan Mega Drive -peleistä ja siirretty sikanättiin 3D-maailmaan, joka imee Dreamcastista kaikki mehut. Kun MD-Eccoja pelaa, kentät kuvittelisi kolmiuloitteisina juuri tällaisiksi. Tribuuttina vanhoille peleille Defender of the Futuressa on sivustapäin kuvattuja osuuksia, jotka näyttivät Moon TV:n lähetyksessä todella hienoilta.

Minä en näitä 2D-kenttiä päässyt koskaan pelaamaan. Kuvitelkaa toimintaseikkailu, jossa joka ikiseen suuntaan voi liikkua ja jossa joka ikisestä kolosta kimppuun voi hyökätä meripetoja. Kuvitelkaa nyt, kuinka toivotonta niihin on osua ilman toimivaa lukitussysteemiä, joka Defender of the Futuressa loistaa poissaolollaan. Taistelu mättää ja pahasti, lisäksi kentät ovat aivan liian pitkiä ja uskomattoman vaikeita. Minä en päässyt ikinä edes kakkostasosta eteenpäin, vaikka itse puzzlejen ratkaisu olikin ilmiselvää. Peli-ilon pilasi käsiin hajoavat kontrollit ja jatkosysteemi, joka tallentaa vain kenttien väliin. Kuulemma peli paranee alun jälkeen, mutta minun hermoni eivät oikeasti riitä testaamaan. Defender of the Future on surullinen esimerkki siitä, kuinka kolmedee ei automaattisesti tarkoita parempaa pelikokemusta ja kuinka erinomaisen pelisysteemin saa helposti pilattua tärviölle.

Sleeps with the fishes

Näillä näkymin Ecco-sarjaan ei ole tulossa jatkoa. Vaikka Defender of the Future käännettiin Playstation 2:lle, siitä ei tullut hittiä ja arvosteluissa peliä vain (ansaitusti) parjattiin. Ehkäpä Eccojen ei tulisikaan siirtyä nykymuottiin, jossa 3D on kuningas - ensinnäkin Defender osoitti kuinka hankalaa pelityyppi on saada toimimaan oikein ja toisekseen olen satavarma, ettei delfiini kannessa myy kuin muutaman hassun kappaleen. 90-luvun alussa pienet myyntitulot vielä riittivät, mutta nykyään yhden pelin tekeminen maksaa kymmeniä miljoonia dollareita.

Hetken toivoin, että Gameboy Advance olisi tarjonnut Eccolle uuden kodin, vähän samoin kuin Nintendon Metroid-sarjalle kävi (Gamecuben Metroid Prime ei sekään mielestäni toimi yhtä hyvin kuin 2D-siskonsa, sen sijaan Fusion rokkaa!). Sega Smash Pack -kokoelma oli kuitenkin suuri pettymys, sillä nuhainen hätäkäännös Ecco the Dolphinista ilman musiikkia ei ole mikään miellyttävä kokemus. Kehitys vie Nintendo DS:n ja Sony PSP:n myötä käsikonsolitkin kohti 3D:tä, joten uutta vanhan kaavan Ecco-peliä niille on turha odottaa.

Onneksi vanhat Mega Drivet ja emulaattorit ovat iskukunnossa, ja niillä voi nauttia kahdesta 16-bittisen aikakauden hienoimmasta toimintaseikkailusta. Eccot ovat siinä mielessä ainutlaatuisia, ettei niiden ideoita ole kierrätetty lainkaan myöhemmin ilmestyneissä peleissä ja siksi merten pohjien koluaminen tuntuu niin tuoreelta vielä nykyään. Mikäli laadukas toiminnalla höystetty pulmanratkonta on lähellä sydäntä, Ecco the Dolphin jatko-osineen kuuluu kunniapaikalle super metroidien ja muiden rinnalle. Mutta ilman hyvää (kestävää) padia ja kattavaa kirosanavarastoa turha kuvitellakaan.

Lassi Hietala

Ecco the Dolphin:
Novotrade/Sega (1993)
Mega Drive, Sega CD, Master System, Game Gear, PC (Windows)
Toimintaseikkailu
1 pelaaja
Ecco 2: The Tides of Time
Novotrade/Sega (1994)
Mega Drive, Sega CD, Game Gear
Toimintaseikkailu
1 pelaaja

© Pelikapseli 2000-2005