PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Final Fantasy 7

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Vielä 90-luvun puolessa välissä, 16-bittisten konsoleiden aikana, japanilaiset RPG:t olivat länsimaissa pienen piirin pelattavaa. Oikeastaan suurin osa peleistä jäi kokonaan Nipponin saarelle, sillä Nintendo suuressa viisaudessaan oli sitä mieltä, etteivät eeppisiin tarinoihin keskittyvät seikkailupelit kiinnosta amerikkalaisia eivätkä suinkaan eurooppalaisia, joilla on omastakin takaa pitkät satuperinteet. Final Fantasy -sarjasta käännettiin vain pieni osa englanniksi ja Suomessa niitä sai ainoastaan import-liikkeistä. Mutta kuudetta osaa myytiin maailmanlaajuisesti ihan kivasti ja alkoi selvästi näyttämään siltä, että tarpeeksi hienosti toteutettu RPG kelpaisi myös massoille.

Final Fantasy -sarjan seitsemäs osa oli siis tärkeä pelinappula, kun Super Nintendot ja Mega Drivet vaihdettiin uuden sukupolven 32- ja 64-bittisiin pelikoneisiin. Aluksi sen piti ilmestyä Nintendo 64:lle, mutta jossain vaiheessa takkeja käänneltiin, ja lopulta Sony julisti Squaresoftin sitoutuneen tekemään pelejä yksinoikeudella Playstationille. Nintendofanit itkivät kippurassa, ja moni osti etukäteen Playstationin vain voidakseen pelata Final Fantasy VII:tä sitten joskus, kun se ilmestyy.

Minäkin muistan mainoskampanjan; Final Fantasy VII:n hienoja cgi-välifilmejä näytettiin Suomen televisiossa asti. Squaren 120-henkinen valiotiimi työsti lähes kolme vuotta uransa kenties tärkeintä peliä - peliä, jonka tuli näyttää mihin Playstation todella pystyy. Kolmen CD:n kokoinen megahanke tuli maksamaan yli 40 miljoonaa dollaria, mutta Squaresoft sai totisesti rahoilleen vastinetta. Peli myi hetkessä miljoonia ja lehdissä sitä järjestään ylistettiin. Sen lisäksi, että Final Fantasy VII oli vuoden 1997 tärkein pelitapahtuma, jälkiviisaana nyt tiedän myös, että se oli 90-luvun lopun tärkein konsolipeli.

Ai miksikö? Final Fantasy VII:n jälkeen japsiropeja suorastaan (aikaisempaan verraten) tulvi länsimarkkinoille. Viimeinkin hienosta genrestä oli tullut valtavirran pelattavaa. Toisekseen pelin budjetti vaikutti kaikkiin tuleviin peleihin: pelifirmat keksivät, että satsaamalla korkealaatuiseen tuotantoon saadaan enemmän pelejä myytyä. On siis oikeastaan Final Fantasy VII:n vika, ettei pikkufirmoilla ole enää nykypäivänä mitään jakoa pelimarkkinoilla. Lisäksi peli vakiinnutti Sonyn valta-aseman, oli "peli, joka myi Playstationin koteihin". Ja ennen kaikkea: oli pelimaailmassa jotain ennen näkemättömän hyvää.

...ja maailma on niin synkkä

Vallan- ja mammonanjanoinen Shinra-korporaatio hallitsee kaikkia ja kaikkea. Shinra pumppaa maasta mako-energiaa, planeetan elinvoimaa, ja muun muassa altistaa sotilaansa makolle tehden heistä näin perusjamppaa voimakkaampia. Suurin osa ihmisistä on jo alistunut hallintoon, mutta Shinran pimeästä sydämestä, Midgar-pääkaupungin slummeista, ponnistaa piskuinen Avalanche-vastarintaliike. Tarinan päähenkilö on Cloud Strife, kyyninen mies vailla menneisyyttä, joka on juuri liittynyt Avalancheen ja ensitöikseen auttaa räjäyttämään yhden Midgarin useista makoreaktoreista.

La résistance -meininki on vain alkua. Äkkiä kuvioihin ilmestyy mystinen Sephiroth, kovin maan päällä kävellyt miekkamies konsanaan, jota on luultu kuolleeksi ja joka tätä nykyä on nähtävästi täysin seonnut. Seuraa pitkä mantereelta toiselle ulottuva seikkailu, jossa niin Avalanche kuin Shinra yrittävät päästä Sephirothin puuhista jyvälle.

Spoilerit sikseen, riittänee kun sanon, että sekavuudestaan huolimatta tarina on oikein mielenkiintoinen ja jännitettä piisaa erinomaiseen loppuun asti. Tarina onnistuu jännittämään, huvittamaan ja jopa liikuttamaan pelaajaa, mikä on videopeleille kovin harvinaista ja siksi pakolliset klisheet ja muut särmät eivät paina vaa'assa niin yhtään mitään. Hienosti rytmitetty tarinankerronta on juuri se seikka, mikä liimaa pelaajan television eteen tuntikausiksi kerrallaan.

Muuten Final Fantasy VII on kuin mikä tahansa japsi-RPG: sankariryhmä juoksee ympäri maailmankarttaa, vierailee kylissä ja kaupungeissa, juttelee vastaantulijoille ja pätkii jäyhästi "minä lyön ensin, sitten sinä" -tyyliin hirviöitä lukuisissa satunnaistaisteluissa. Siksi länsimaisiin roolipeleihin tottuneelle FF7 voi olla aluksi aika hankala pala niellä. Käytännössä haastetta ei ole kuin pahimmissa pomotaisteluissa, juoni etenee täysin lineaarisesti ja koskaan ei ole epäselvää, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Myös vaivattomuus addiktoi.

Onneksi peli ei lopu kesken, sillä ensikertalaisen pelikello on tikittänyt maalissa ainakin 30 tuntia, ja chocobo-lintuja risteyttämällä ja kaikki salaisuudet etsimällä aikaa humpsahtaa toinen mokoma. Tavallisten seikkailuosuuksien lisäksi Final Fantasy VII:ssä on rutkasti alipelejä, kuten moottoripyörällä ajelua ja lumilautailua, ja niihin voi upottaa reippaasti aikaa Golden Saucer -huvipuistossa. Täysin lineaariseksi ja tarinavetoiseksi peliksi on omituista, että FF7 tuntuu kestävän loputtoman määrän uudelleenpeluukertoja.

Kaiken salaisuus on vahva tunnelma

Pelin maailma on hyvin, hyvin kaunis. Tottahan hahmot ovat kulmikkaita polygonipökkelöitä, mutta taustat ovat todella mielikuvituksellisia ja varsinainen taidesuunnittelu on kiehtovaa. Ensimmäinen kymmentuntinen kuluu Midgar-kaupungissa, jossa ei aurinko paista koskaan ja joka on pullollaan ränsistyneitä hökkeleitä, likaa, pakokaasua ja koneita. Ylhäällä kohoavan lautaskaton päällä Shinran porvarit elävät yltäkylläisyydessä. Kyberpunkahtava Midgar-osuus on tunnelmallisimpia kohtauksia missään pelissä ikinä, ja vihdoin kun päästään maailmankartalle liikkumaan vapaasti, pelin maailma näyttää toisen puolensa: perinteisiä idyllisiä kyliä, aurinkorantoja, kaunis kanjonikaupunki ja lumisia laaksoja. Aluksi matkaa taitetaan jalan, mutta myöhemmin saa käyttöönsä erilaisia menopelejä, muiden muassa sukellusveneen.

Dialogia on todella paljon, lisäksi tarinaa kuljetetaan hienoilla välivideoilla. Teksti on helppotajuista englantia ja ainakin minä pidän siitä, että kaikki töksäytetään suoraan ilman tympeitä korulauseita. Onneksi MTV3-dubbaajien tasoiset mouhot eivät ole tällä kertaa mukana. Dialogi vaatii hyvät hahmot, ja Squarelle pitää nostaa tässä kohtaa hattua: pelin sankarit ja pahikset ovat oikein symppiksiä tyyppejä. Angstaava Cloud voi jakaa mielipiteitä, mutta esimerkiksi minigun-kätisestä ja alati kiroilevasta Barretista ei voi olla pitämättä. Sephirothin hahmo on pelottava ja katkera, ja hän on syystäkin sarjan pidetyin nemesis. Sankarien taustat nivoutuvat hienosti toisiinsa ja monesti tarinaa kuljetetaan pelkästään hahmojen kautta.

Tuu tänne niin tapellaan!

Taistelusysteemi on tosiaan se kaikista perinteisin. Kesken rauhallisen tallustelun kuuluu yhtäkkiä "swoosh!", ja satunnaisgeneraattorin määrittelemä nippu hirviöitä käy hampaat ojolla sankar'joukon kimppuun. Vuorot määrää kunkin hahmon oma hiljalleen kasvava mittari, jonka täyttyessä voi joko lyödä, loitsia tai käyttää esinettä. Taistelu on todella helppoa, joskin tietyt perussäännöt on muistettava: tulielementaaliin tepsii parhaiten vesi- tai jääloitsu, lentävään kohteeseen ei välttämättä osu lyömäaseella, hahmoille kannattaa juottaa tiuhaan parannusjuomaa ja silleen. Uutuutena FF7:n systeemissä aiempiin sarjan peleihin oli hahmojen v-käyrä, jonka mentyä punaiselle saa lasauttaa ylitehokkaan superiskun.

Ryhmässä voi olla kerrallaan kolme sankaria, ja valitettavasti pelin läpäiseminen keskittymällä vain yksien ja samojen taistelijahahmojen kehittämiseen ei ole ollenkaan vaikeaa. Square olisi voinut panostaa hiukan enemmän juuri hahmovalinnoilla taktikointiin. Nyt haastetta tulee ainoastaan silloin, kun pelaaja muutaman kerran pakotetaan taistelemaan juuri tietyillä hahmoilla, mikä enemmänkin ärsyttää kuin on toimivaa pelisuunnittelua.

Taikasysteemi on sarjan paras ja se toimii yksinkertaistetusti näin: taikurihalukkaat omistavat materia-palloja, jotka mahdollistavat kukin yhden eri taian. Nämä pallot kiinnitetään aseissa ja suojissa oleviin lokeroihin, joita parhaissa vehkeissä on eniten, eli monipuoliseen taikavalikoimaan tarvitaan kattavan materia-varaston lisäksi kunnon varusteet. Materiaa voi yhdistellä, ja yleisin siitos on cure+all, jonka avulla koko ryhmä parannetaan yhden vuoron aikana. Loitsuja on ihan älytön läjä ja efektit ovat todella hienoja, vaikuttavimpina kaikista väkevät summon-loitsut, jotka kutsuvat esiin megakokoisen ja -voimakkaan hirviön. Materia kerää hahmojen mukana kokemusta ja näin lopulta kustakin loitsusta voi heittää kolmea erivahvuista muotoa. Käytännössä kaikki hahmot ovat taikureita ja ilman loitsimista pelissä ei pääse alkua pidemmälle.

Paras peli ikinä?

Final Fantasy VII:n ensiluokkaisuuteen nähden on aika omituista, että oikeasti se on kaoottinen sekamelska lukuisia erilaisia pelisuunnittelullisia ja taiteellisia kokeiluja ja hiomattomia osasia. Muutamina esimerkkeinä hahmon liikuttaminen esirendatussa maailmassa on pahimmillaan todella tönkköä, taisteluissa kamera kieppuu kuin snifferiabsintin ottanut neljätoistavuotias, välivideoissa hahmoihin on käytetty ainakin kolmea täysin toisistaan poikkeavaa piirustustyyliä ja muutenkin saumat näkyvät niin selvästi että paatunut insinörtti joutuu repimään silmiklinssit nenältään. FF8:sta lähtien jälki oli valovuosia yhtenäisempää ja varmempaa, mutta toisaalta uudemmat Final Fantasyt eivät ole läheskään yhtä maagisia kuin sarjan magnum opus -seiska. Väittäisin, että juuri tämä tietynlainen amatöörimäisyys antaa pelin viehätykselle sen viimeisen silauksen.

Ja se musiikki! Shinra-yhtiön vastustaminen ei olisi taatusti yhtä ikimuistoinen kokemus, ellei pelin tapahtumia värittäisi kauttaaltaan mahtava - sanon vielä kerran - mahtava pelisoundtrack! Joka tapahtumaan on saatu tismalleen oikeaa musiikkia, oli se sitten takaa-ajokohtauksen notkeaa jumputusta, selkäpiitä hyytävää jännitysmusiikkia odottamattomaan juonenkäänteeseen tai uneliaan riisuttua pianonpimputusta. Musiikki on parhaimmillaan todella koskettavaa eikä ole mikään ihme, että soundtrack-cd:t käyvät edelleen kaupaksi.

Kaiken kaikkiaan Final Fantasy VII on yksi hienoimmista koskaan tehdyistä konsolipeleistä. Minulle se on äärimmäisen pyhä peli, jonka rinnalle vain hyvin harva mestariteos pääsee. Se on vedenjakaja vanhojen ja nykyaikaisten megapelien rinnalla, ja silti leijuu korkealla jylhässä yksinäisyydessään.

Pelin PC-käännös on muuten oikein toimiva (Ei ole, vil.vuor.huom), mutta näppäimistöllä tuntuma on vähän kolhohko. Siksi kannattaa käydä Huuto.netissä, ostaa halvalla Playstation ja sille platinum-sarjan Final Fantasy VII. Alle satanen tästä kokemuksesta ei ole hinta eikä mikään, varsinkin kun sillä pleikkarilla pystyy pelaamaan myös muita sarjan pelejä, jotka ovat kaikki oikein hyviä. Suosikkikirjani on Taru sormusten herrasta, elokuvien ykkönen on alkuperäinen Star Wars -trilogia ja, perhana vie, kaikkien aikojen hienoin videopeli olkoon Final Fantasy VII.

Lassi Hietala

Square (1997)
Playstation, PC
Roolipeli
1 pelaaja

© Pelikapseli 2000-2005