Super Pack

Atari Super Pack

A. Paketin ensimmäinen peli on Arkanoid II. Klassinen tiilenmurskaus toimii edelleen melko hyvin ja pelin koruton tyylikkyys tekee yhä vaikutuksen. Arkanoidia jaksoi kyllä pelata, mutta pelin vaikeus aiheutti paljon päänsärkyä.

Wizball on yksi erikoisimmista peleistä mitä on koskaan tehty. Vihreää kiikkerästi pomppivaa palloa ohjataan harmaissa kentissä ja yritetään palauttaa maailmaan värit. Myös tämä peli on monien aikalaistensa tavoin äärimmäisen vaikea ja turhauttava, joten sen pelaaminen jäi minulla vähemmälle.

B. Buggy Boyssä huristellaan rantakirpulla pitkin tylsiä ajoratoja, joille on ripoteltu kiviä, puita ja muita esteitä. Luultavasti juuri tämä peli aiheutti minulle pahan allergian ajopelejä kohtaan, joka jatkuu edelleen.

Ikari Warriors on Commandon henkinen perillinen, jota jaksoi tahkota jonkin verran. Yksinäinen viidakkorambo kohtaa valtavan lauman vihollisia yläviistosta kuvatussa räiskintäpelissä. Nykyisin lähinnä ihmettelee sitä miten näitä pelejä pystyi pelaamaan innokkaana ja yrittämään yhä uudelleen, josko pääsisi vielä pari metriä eteenpäin siitä mihin edellisellä kerralla jäi.

C. David Whittakerin vinkuva, painostava musiikki on ainoa asia joka jää mieleen Beyond The Ice Palacesta. Kyseessä on tuiki tavallinen tasohyppely, jossa hauskasti animoitu miekkonen etenee tylsissä maisemissa ja heittelee erilaisilla aseilla vihollisia. Pelin grafiikka on ilmeisesti käännetty suoraan C64:lta, koska pikselit ovat nepalle tyypilliseen tapaan kahden pikselin sarjoissa.

Thrust on kestänyt ajan hammasta hyvin. Simppeli idea perustuu aluksen ohjaamiseen pelkästään kaasun ja kääntämisen avulla. Painovoima vetää alusta alaspäin, joten kaasua pitää painella koko ajan. Homma vaikeutuu huomattavasti kun alus ottaa mukaansa pallon, joka on sidottu narun päähän. Tarkoitus on saada pallo pois kentästä avaruuteen. Tehtävä on joskus vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, koska alus sekä pallo täytyy saada ulos sokkeloisista luolakentistä ja pallon painovoima kieputtaa alusta suuntaan jos kolmanteen. Thrust on oiva osoitus siitä, kuinka hyvät ideat eivät juurikaan vanhene.

Thundercats on eräänlainen Barbarian-klooni, jossa miekalla varustautunut ukko etenee pitkin scrollaavaa kenttää. Vastaan tulee vihollisia jatkuvalla syötöllä sekä edestä että takaa. Pelin mainio intromusiikki menee kyllä totaalisesti hukkaan näin tylsässä pelissä.

D. Marble Madnessissa on tavoitteena ohjastaa pallo isometrisen kentän läpi. Kiikkerä ohjaus perustuu pallon vauhtiin ja suuntaan. Jarruttaminen tapahtuu vääntämällä kaasua päinvastaiseen suuntaan, joka tuo mieleen Thrustin newtonilaisen avaruusaluksen. Kenttien aikaraja on usein naurettavan pieni ja pallo tipahtaa satoja kertoja yleensä samaan hankalaan kohtaan ärsyttävän vinkunan säestyksellä. Marble Madness on loistava nimi pelille, koska se voi pahimmillaan johtaa täyteen raivohulluuteen. Jostakin kumman syystä tämän pelityypin edustajia ei nähty kovin paljon.

E. Chopper-X on alaspäin vierivä räiskintä, jossa hypätään helikopterin rattiin. Toteutuksen puolesta peli olisi nykyisin lähinnä keskinkertaista shareware-tasoa. Vaikeustaso on melkoisen kipakka ja saa olla tarkkana ettei kuole heti alussa taustasta huonosti erottuviin ammuksiin.

Muistan pelanneeni Roadwarsia muutaman kerran, mutta sitten se taisi mennä hajalle eikä latautunut. Sekoitin muistoissani sen Roadwar- pelisarjaan, mutta tämä Roadwars on simppeli putkiajopeli, jossa ohjataan jotain palleroita ja yritetään väistellä esteitä. Jos muistan oikein niin peli oli turhauttavan vaikea.

F. Mousetrap on unenomainen tasohyppely, jossa pitää etsiä kentästä kaikki pallerot ja avata ovi seuraavaan kenttään. Idean ja myös toteutuksen naiivius leimaa tämän aikakauden pelejä. Pelattavaa ei ole kuin nimeksi ja välillä on vaikea hahmottaa mihin kaikkeen hahmona häärivä hiiri voi kuolla, mutta jokin sai pelaamaan tätäkin peliä vain sen vuoksi, että näkisi seuraavan kentän. Erikoismaininnan ansaitsee hölmö musiikkikappale, joka soi kaikissa kentissä ja jää kenties lopullisesti uinumaan mielen syvyyksiin.

G. Seconds Out on monien muiden retropelien ohella sellainen tuotos, jota en välttämättä olisi halunnut muistaa. Kyseessä on nyrkkeilypeli, jossa hahmo on kuvattu osittain läpinäkyvänä takaa vastustajan heiluessa edessä. Grafiikka on sanoinkuvaamattoman rumaa ja vastustajat omituisia resupekkoja. Mitään taktisia hienouksia on turha etsiä, peli on pelkkää mäiskintää.

H. Black Lamp on selkeästi paketin parhaimpia pelejä. Sitä voisi jopa nimittää mestariteokseksi, sen verran hieno peli on kyseessä. Toteutuksen tinkimätön laatu ja tyylikkyys erottaa sen monista muista saman aikakauden peleistä. Grafiikka on kaunista, värien käyttö hillittyä ja erityisesti hahmojen animaatio on loistavaa. Myös ääniefektit on suunniteltu mainiosti käyttäen hyväksi eroja äänten voimakkuudessa. Peli on enemmän räiskintää kuin millintarkkaa tasohyppelyä, vihollisten singotessa ruudun laidoilta jatkuvalla syötöllä. Black Lamp todistaa, että laatu kestää aikaa, vaikka idea olisi yksinkertainen.

Quadralien sijoittuu aika erikoisesti ydinreaktoriin, jonka sisällä kahden teollisuusrobotin pitää neutraloida siellä täällä lojuva ydinjäte, muuten poksahtaa. Robotteja ohjataan vuorotellen ja niiden ominaisuudet eroavat toisistaan. Kyseessä on erittäin sekava peli, jossa tapahtuu koko ajan jotain outoa, jonka mahdollinen logiikka selviää vasta ohjeista tavaamalla. Muistan senkin, että peli oli vaikea ja sen puzzlet pirullisia, koska liikkuvia osia on tuhottomasti ja ne kaikki tuntuvat vaikuttavan kaikkeen.

I. Eddie Edwards Super Ski on hataran muistini mukaan melko tyypillinen urheilupeli. Se jäi vähemmälle peluulle, koska mäestä hyppiminen on pidemmän päälle aika tylsää puuhaa. Urheilupelit ovat oma pelityyppinsä, joka tarjoaa viehätystä niille, jotka hommasta ovat kiinnostuneet, mutta muille pelit olivat ainakin takavuosina lähinnä huumorin lähde, varsinkin jos pelissä pystyi tekemään yli-inhimillisiä suorituksia tai mokaamaan hullunkurisesti.

J. Starquake muistuttaa tasohyppelyä kenttien osalta, mutta jollekin tuntemattomalle planeetalle haaksirikkoutunut sankari ei osaa hypätä. Ylöspäin pääsee rakentamalla salamannopeasti tasoja itsensä alle. Kentistä löytyy myös lentoalustoja, joiden avulla liikkuminen helpottuu. Tarkoituksena on kerätä hajonneeseen alukseen tarvittavat osat ja räiskiä samalla koko ajan uudestisyntyviä vihulaisia. Kaikki on hieman outoa ja näyttää oudolta. Kentissä eksyy helposti eikä ole mitään hajua mihin pitäisi mennä ja mitä pitäisi tehdä.

Pystyräiskintä Xenon on sekin kärsinyt hieman ajan saatossa, mutta tyylikäs peli se on edelleen. Alussa möngerretään maata pitkin palleroaluksella, mutta myöhemmin pääsee ilmaan kun löytää sopivan powerupin. Toteutuksessa ei ole juurikaan tingitty vaan pelattavuus ja grafiikka ovat selkeitä. En muista koskaan päässeeni kovin pitkälle tässä pelissä, joten ilmeisesti se oli hieman vaikeahko.

K. Return to Genesis heittää pelaajan pienen avaruuspurkin puikkoihin. Tehtävänä on pelastaa pulaan joutuneet ihmiset ja ampua pahat avaruusörkit. Räiskintärefleksit toimivat usein vain myös pelastusta odottaviin siviileihin, jotka saavat pelastuksen sijaan laserista nenään. Alus kääntyy kuin etana mutkassa ja sillä voi lentää molempiin suuntiin. Viholliset myös ampuvat takaisin ja ilmassa lentelevät ammukset ovat tietysti aina osumakurssilla alukseen.

Zynapsis on hidas, kankea ja ruma vaakaräiskintä. Kentät ovat tasaisen vihreänharmaita ja viholliset suttuprötöjä. Lisäksi ainakin alussa tulee vastaan vain yhdenlaisia vihollisaluksia. Kyllä tätäkin tuli tahkottua jonkin verran, mutta nykyisin peli-iloon ei enää riittäisi se, että haluaa nähdä mitä on seuraavan kulman takana.

L. Test Drive erosi ylhäältä kuvatuista sprite-ajopeleistä siten, että se yritti "simuloida" ajamista. Kuvakulma on auton sisältä ja mukana on jopa toimivat mittarit. Aikoinaan Test Drive oli hieno uutuus, joka oli magee ja cool. Peli niille ihmisille, jotka nykyisin pelaavat GTA:ta. Toisaalta siinä juuri on tämän pelin klassikkostatus ja se oli osaltaan luomassa uudentyyppistä pelikokemusta. Nykyisin Test Drive tuntuu aika oudolta. Ajotuntumaa ei oikeastaan ole lainkaan ja pelissä kuolee kun hipaisee seinää.

Explorer+: Paketin hyötyohjelmalevylle tungettu Ranarama on varsin erikoinen peli. Sankari on sammakko, joka seikkailee ylhäältä kuvatussa huoneiden muodostamassa sokkelossa ja ampuu vihulaisia. Välillä vastaan tulee haamu, johon osuessaan ruudulle ilmaantuu sana 'ranarama' sekoitettuna. Kirjaimet täytyy laittaa oikeaan järjestykseen tietyn ajan sisällä, muuten käy köpelösti. Grafiikka on värikästä ja aika surrealistista. Aina voi pohtia sitä mitä aineita pelintekijät tuolloin todella käyttivät.

Paul Pekkarinen