PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

UFOPÄIVÄKIRJA

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Eräänä kauniina päivänä törmäsin UFO: Enemy Unknown'n Collector's Edition -versioon, joka siis periaatteessa toimii kylmiltään Windows 95/98:ssa. Grafiikkakoodissa on tosin jokin ihmeellinen kämmi. Alkudemo pyöri kovin lituskaisena eikä valikoistakaan tahtonut saada selvää. Onneksi eräs urhea hakkeri on löytänyt ja toteuttanut ongelmaan ratkaisun, joten käsissä oli klassikko, jota kerrankin pääsi pelaamaan nykykoneella ilman emulointia tai hirvittävää säätöä.

Ja millaiseksi tämä jälleennäkeminen osoittautuikaan. Väitän, että UFO:a ei ole aika syönyt tippaakaan. Grafiikka on 256-värisen VGA:n aatelistoa ja kokonaisuus on hirrrmuisen addiktiivinen. Joukkuetason taktista räiskyttelyä on kenties tehty monipuolisemmin nykypäivänä (myönnettäköön, en ole pelannut vaikkapa Silent Stormia), mutta sitä ei pelatessa tule mietittyä.

Pelin riiputtavuus hätkäytti. Pitkään tuli tuntikaupalla joka päivä, vaikka menemistä piisasi todellisessa elämässä, oli töitä päivisin ja kesäteatteria tekemässä piti juosta iltaisin. Silloin tällöin olen ollut huolestunut, miten ei enää ole näin "vanhemmiten" jaksa tuntikausia pelata pelejä kuten nuorempana, mutta jälleennäkemiseni UFO:n kanssa aiheutti taas senkin asian suhteen hyvän mielen. Välillä kylläkin huoletti, kun piti aloittaa fuksivuosi yliopistossa, mutta silmiin sattui niin pirusti. Sitä kylläkään ei huomannut pelatessa! Taidanpas mennä ampumaan armeijallisen harmaita.

1. päivä

Jälleennäkeminen on riemukas! Valitsen urheasti Veteran-vaikeustason. Jokohan tässä uusversiossa olisi korjattu bugi, joka latauksen yhteydessä säätää pelin helpoimmalle vaikeustasolle? Pelin käyttöliittymä muistuu mieleen kertaheitolla. Tuttu tunnelma aiheuttaa väristyksiä. Tämä maailma on tuttu, ja minä hallitsen sitä! Voin pyöritellä kaunista kotiplaneettaamme miten päin haluan. Ja murskaan nuo rauhaani häiritsevät pikku ulkoavaruuden muurahaiset vaikka tuhanteen kertaan.. Eurooppaan rakennan ensimmäisen tukikohtani. Siellä on perinteisesti hyvä.. ei mutta perhana, tässähän täytyy lähteä teatterilavalle!

2. päivä

Kyllä nämä alun hernepyssyjä heiluttelevat suojaamattomat pikku-ukkelini ovat sympaattisia. Kaatuvat kuin heinä niittoaikaan. Yötehtävät ovat jännittäviä - niin jännittäviä, että laitan Skyranger-laskeutumisalukseni venailemaan alasammuttujen ufojen lähellä aamunkoittoon asti ennen hyökkäystä.

Perhanan jenkit eivät muka ole tyytyväisiä toimintaani, vaikka justiinsa pistin pystyyn tukikohdan keskilänteen. Menevät itse asiassa solmimaan avaruusmöllien kanssa sopimuksen. Jumalvita! Ja taas pitää lähteä heilumaan teatteritaiteen nimissä.

3. päivä

Puhdas lomapäivä, puhdas ufo-päivä. Hieno tunne, ei tarvitse tehdä mitään. Paitsi tietenkin pelata. Ja voi että sitä pitääkin pelata.

Uusi tukikohtani ameriikan maaperällä saa tutkakeskuksensa valmiiksi ja hetikohta valtava avaruusalus lipuu sen ylitse. Ja ohitse, onneksi. Vaan perkule menee ja perustaa viereen sectoidien tukikohdan! Se pitää hoitaa, kunhan vain X-COM:in tulivoima vähän kasvaa. Vaan parempi varustautua tulevaisuuden varalle ja pestata tähänkin tukikohtaan muutama sotilas, hyökkäysten varalta. Huh.

4. päivä

Tiedepuolen nerot kehittävät ufoissa käytettyjä metalliseoksia tutkittuaan kevyttä haarniskointia käytännössä suojatta vilistäneiden solttuparkojen suojaksi. Aseteknologinen kehitys on suonut käyttöön laserkiväärit, joten uskaltaudun harmaiden tukikohtaa putsaamaan. Pari ensimmäistä yritystä menee lahjakkaasti mäkeen, muuten heiväröisten harmaiden valttikortteina kun ovat mielenhallintaa suorittavat psionikot, sekä leijuvat miniufot, jotka sylkevät plasmaa valitettavalla tarkkuudella, kestäen samalla kunnioitettavasti kuritusta. Parin pelitilanteen latauksen jälkeen jatkuvasti panikoivat sotilaani saavat lopulta hörhöt ojennukseen. Helpotus on suuri ja voitontunne miellyttävä. Tuulettamisen paikka. Valitettavasti mörököllit ovat pykäisseet Amerikan mantereelle toisenkin tukikohdan. Sen verran hankala operaatio tuo edellinen oli, että odottelempa edelleen voimavarojen karttumista.

Tiskipöydällä likaisten astioiden kasa kasvaa, mutta minä se vaan tiputtelen lautasia.

5. päivä

Eilen, maanantaina, alkoi oikeassa elämässä työviikko, ja itse asiassa olin kaksi päivää ammuskelematta humanoideja. Ei sillä, etteikö olisi vaikkapa työmatkat läpeensä kelannut, mitä seuraavaksi tukikohtaansa rakentaisi, ja ovatko tutkimuskohteet niitä viisaimpia. Mitä sitä yleensä ihminen miettii luppoajallaan? Jotakin hyödyllistä?

Ja kaikki muistuttaa pelistä, varsinkin mitä telkkarista sattuu tulemaan. I, Robot -elokuvan mainoksessa kapinoivat robottilaumat tuovat mieleen harmaat. MTV Fearissa teinit hiippailevat kummitustaloissa päällään telineet, joissa on kameroita ja lamppuja. Vähemmästäkin saa flashbackeja..

Yksi UFO:n addiktiivisuuden syy on, että se tosissaan herättää tunteita. Pimeydessä vaanivat paskiaiset ovat mainio yhdistelmä sille, että molemmilla puolilla pudotaan yleensä ensimmäisestä osumasta. Kusi on herkästi sananlaskun sukassa varsinkin ennen kuin saa kehitettyä haarniskoita, jotka nekään eivät liikaa auta. Mutta voi sitä tyydytystä, kun saa purskautettua siltä puolet joukkueesta höyrystäneeltä sitkeältä sissiltä vihreänruskeat limat pihalle. Reilusti useimmat vihollisen yksiköistäkään eivät kestä tulitusta sen kummemin kuin omat sotilaat. Kun vain osuisi! Osumatarkkuus on herkullisen huono, tarkkaa ampujaa oppii arvostamaan (ja varjelemaan), kun koko iskuryhmä ampuu kierroksella lippaat tyhjiksi kukkulalla nököttävän yksinäisen sectoidinreppanan ohi.

Sotilaat ovat periaatteessa yksilöitä (noin nimen ja statsien osalta), mutta niitä lakoaa kuin heinää. Veteraanit kehittyvät taidoiltaan, joten viimeistään silloin niiden haluaisi pysyvän hengissä. Ja toki muutenkin, mutta kiintymys tekee kipeää ristitulessa.. Vitutus on suuri varsinkin tapauksissa, joissa oma sotilas ampuu toisen joko vahingossa tai vastustajan telepaattisessa komennossa.

Sotilaisiin liittyy yksi UFO:n hämmästyttävän vähäisistä ja pienistä puutteista - varustelun aikana ei saa näkyviin niiden ominaisuuksia, joista lihasvoiman tietäminen olisi tavaraa niskaan lastatessa olennainen tieto. Sankarithan kantavat vaikka raskaan laserin ja singon raketteineen ja muutaman räjähteen repussa päälle hikoilematta, reppanoille saa hädin tuskin ensiapupakkauksen pyssyn kaveriksi. Otin alkuvaiheessa tätä pelikertaa paperille ylös sotilaiden nimet ja olennaisimmat tilastotiedot, mutta nimien yliviivaaminen kävi sydämelle ja kädelle muutaman päivän jälkeen liian raskaaksi.

6. päivä

Aamulla ehtii ennen töihin lähtöä, tai siis töistä myöhästymistä, posauttaa pari savikiekkoa matkustajineen ja laittaa laserpuolustuksen rakentamisen vireille. Ei sitä tiedä, milloin ne tulevat vieraisille..

Mainio taktinen taistelu on kenties UFO:n sydän, mutta sen sielu ja mielestäni koukuttavin ominaisuus on tämän taktisen taistelun liitto X-COM -organisaation manageroimisen kanssa. Ensinäkin X-COM:in tukikohtaa saa koko ajan olla laajentamassa tilantarpeen ja teknologisen kehityksen mukaan ja uusiakin tulee perustettua. Tiedemiehet kehittävät maan omaa teknologiaa mm. keksaisemalla alussa käytettävissä olevien kuularuiskujen tilalle laseraseita. Tietenkin, ja ennen kaikkea, valkotakit tutkivat myös kenttäoperaatioilta mukaan karttuneita muukalaisten aseita, ufonpalasia, humanoidien raatoja ja, heh he hee, kuulustelevat elävinä kiinni saatuja parkoja. Teknologiapuuta piisaa, ja uusia leluja rakentamaan voi komentaa ihmisen parhaan ystävän, insinöörin. Sotilaiden ja ilma-alusten varustaminen on vielä oma lukunsa.

Vitsi on siinä, että organisaatiossa on jatkuvasti säätämistä, varusteita täytyy hankkia ja tykinruokaa täytyy värvätä kaatuneiden ja loukkaantuneiden tilalle. Tutkimusten tuloksia odottaa uusien lelujen toivossa kieli pitkällä. Nerokkaasti tätä kaikkea odottamista katkovat sotilaiden kenttäoperaatiot, jotka ovat pitkiä, mutteivät liian, ja todella jännittäviä. Sykkeen ollessa taisteluiden aikana korkealla takaraivossa raksuttaa koko ajan, mitä kaikkea strategisella tasolla pitäisi tehdä. Kierre on valmis, on pakko pelata vielä yksi taistelu, vähintäänkin sen takia että sitten pääsee säätämään tukikohdassa jotakin kuntoon tai lasertankki valmistuu tai.. jonka jälkeen sitten pitääkin laittaa rakennusjonoon vaikkapa voimahaarniskoita pian saapuvia täydennysjoukkoja varten ja niin edelleen ja niin edelleen, kunnes nukahtaa näppäimistön ääreen ja maapallo joutuukin avaruusolentojen käpäliin.

Peli ottaa viiveestä kaiken irti, esimerkiksi tavarat eivät ostettaessa maagisesti ilmaannu varastoihin, vaan niillä on toimitusaika. Ja kello käy, ufot liitelevät strategisena karttana toimivan kauniin, pyöriteltävän maapallon ilmakehässä ja on odotettava, että hävittäjät saadaan edellisen lennon jäljiltä tankattua..

Päivän päättäneen kolmen tunnin session jälkeen silmäni ovat niin punaiset ettei rakkaani kestä katsoa minua päin. Hmm.

7. päivä

Pitkän päivän jälkeen kotiin päästyäni minua vaivaa aivan massiivinen vitutus, jota ainoastaan UFO voi helpottaa. Olen onnellinen vain pelatessani, eikä pelaaminen varmasti auta univajeeseen, josta kärttyisyyteni osittain johtuu..

Pelin ajassa on mennyt puoli vuotta. Vaikka Pohjois-Amerikka onkin periaatteessa menetetty salaisten sopimusten kautta, tuntuu että jatkuvan räpiköinnin jälkeen X-COM alkaa vihdoin pärjätä kunnolla ulkoavaruuden uhalle. Voimani tunnossa uskallan viimein lähteä putsaamaan pari kartalla kummitellutta tukikohtaa muukalaisista, ja operaatiot onnistuvatkin liki oppikirjamaisella mallikkuudella. Vastapainona näille eräässä aivan tavallisen, taivaalta tipautetun pikku-ufon valtaaminen menee ihanasti persposkelleen. Suoraan Skyrangerini peräluukun edessä mököttävä muton ei olekaan helppo pala, vaan saa melkein koko kahdeksanpäisen iskuryhmäni ammuttua laskeutumisaluksen sisälle. Kun ne pari kolme voimahaarniskojensa housuosastoihinsa paniikista paskovaa pelkuria pääsevät ulos aluksesta, huomaavat ne, että viereisiin taloihin on asettunut väijyyn oikein ennätysmäärä mutoneita. Ja se ufokin on aivan lentokoneeni vieressä. Lopulta viimeinen eloonjäänyt sankarini hoitaa kuitenkin homman kotiin. Tehtävä ei tunnu loppuvan millään, kun jo maan pintaan pudonneet mutonit palaavat jatkuvasti tajuihinsa. Onneksi ne eivät ymmärrä poimia asetta käteensä, lienevätkö paniikissa vai onko tekoälyssä tämän verran parantamisen varaa.

Minun ainakin on vaikea sanoa UFO:n tekoälystä tämän enempää pahempaa sanaa. Ei se välttämättä mitenkään ihmeellinen ole, mutta kyllä tehtävissä saa jännätä ja pelätä nytkin. Herkästi kuolevat sotilaat ja alienit varmaankin paikkaavat mahdollisia puutteita. Väijytykset ovat tappavia, vaikkei tekoäly olisi niitä sen ihmeemmin osannut järjestääkään. Alieneiden pimeänäkö kylläkin tuntuu epäreilun paremmalta. Ehkä.

8. päivä

Ymmärtäväinen mutta tiukka avopuoliso laittoi UFO:n täksi päiväksi pannaan. Mutta eipä ole valvomassa aamulla ennen töihin lähtöä, hähää! Ime laserpistooliani, geenihirviö! Robert Smith -niminen supersotilaani saa plasmasta päähän ja kuolee, pahus.

9. päivä

Ulkona on kaunis ilma.

Kuu vaihtuu elokuuksi. Australia on muukalaisten kynsissä. Amerikasta löytyy vielä sectoid-tukikohta, ja minä onneton ajattelen että se on edelliseen verrattuna helppo nakki, nythän on power armorit ja kaikki käytössä. Viisi yritystä se ottaa ennen onnistumista. Sectoidien telepatia on edelleen kova sana. Sotilaat panikoivat ja ammuskelevat toisiaan.. ja vielä ne hemmetin kiekot. Hassua kyllä, niihin stun bombit tepsivät aika hyvin, vaikka niiden pitäisi ilmeisesti olla koneita. "Elävä" diski olisi kiva tutkimuskohde, mutta onnistuneessa valtausoperaatiossa ei harmi kyllä tule semmoista tainnutettua.

Se onnistunut operaatio menee kyllä aivan ennätyksellisen hilkulle. Aloituspaikat ovat suht lähellä komentokeskusta, mikä helpottaa hommaa kummasti. Silti olen helisemässä, eikä taistelu käänny edukseni, ennen kuin sectoid- komentaja soheltaa heavy blasterinsa kanssa oikoreitin komentokeskuksen seinään. Vaikka räjähdys tappaakin puolet siinä vaiheessa elossa olevista joukoistani, pääsee reiästä näppärästi eliminoimaan suurimman osan teletappivastarinnasta. Loppujen lopuksi yksinäinen sankarini saa ottaa matsia yksi yhtä vastaan leijuplasmadisun kanssa. Voittaa sentään, mokoma, taisteluissa ei latailla!

Samaan aikaan tiedenörttini ahertavat, ja kehittävät ufo-teknologiaa hyödyntäviä lentoaluksia. Rok. Firestormin käyttösäde on pieni, mutta muuten se hakkaa lentsikkahävittäjät. Yhdellä asepaikalla varustettua pientä kuljetusalus Lightningiä ei varmaan tälläkään läpipeluukerralla tule tehtyä mitään, sillä "Ultimate Craft" on heti tutkimuksen alla. Ja sitten saavat uffot huutia.

Strategia loppupeliä varten alkaa hahmottua, ja pelimekaniikka tulla esiin innostuksen alta. Addiktio on 100%:sta laskenut peräti 95%:een. Vaan löytyypä taas pari basea, ja voi taas hieroskella käsiä!

10. päivä

Häpeällinen päivä. Vaaleanpunaiset Floaterit ovat periaatteissa ne pahnanpohjimmaiset muukalaisroduista, mutta penteleiden tukikohdan valtaaminen vaatii kolmea eloonjäänyttä vaille koko iskuryhmän. Noh, valtaus se on tämäkin.

11. päivä

Joo, addiktio alkaa hieman väistyä. Päivitän joukkojeni varustusta tuoreimmalle teknologiatasolle, mikä hieman rampauttaa toimintaani. Ufomiehet pörräävät jo siinä määrin, ja niin isoilla aluksilla ettei nille oikein voi enää mitään. Avengerini plasmakanuunoilla on ihan kova rassi (ja kuskaa kolme tankkia ja 12 sotilasta heti alasampumansa ufon kiusaksi), mutta sitä tarvitsee korjata niin pitkään yhden ison aluksen kanssa käydyn taistelun jälkeen, että opreaatioita voi tehdä ehkä pari kuussa. Maat alkavat hyppiä pois X-Comin kelkasta, rahavuot tyrehtyvät..

Tässä peli tietenkin usuttaa pelaajaa lopulliseen ratkaisuun: tehtävään Marsin muukalaistukikohtaan. Tosin nörttien pitäisi keksiä minulle semmoinen ennen kuin voin suorittaa sitä!

En voi etherealien terroritehtävälle mitään, sillä niiden kummalliset kanabotit eivät kaadu hernepyssyilläni. Ja tänä iltana tallennus jää siihen, että tukikohtaani ollaan hyökkäämässä. Ottaa hieman pannuun, että peli tuputtaa asevaihtoehdoiksi vain isoa heavy plasma -kokoelmaani, jota en osaa vielä käyttää. Ne pitää lähettää muihin tukikohtiin taistelun ajaksi. Ja peli tykkää kaatuillakin. Olkoon, mokoma.

Ähky.

12. päivä

Mutonimöllykäthän sieltä vieraille tulivat ja turpiinsa ottivat, ihan jännäähän tuo oli. Ilmeisesti UFO-aktiviteetissa oli piikki samaan aikaan kun päämajani rassit olivat korjattavana, mikä teki olon vähän avuttomaksi. Niin että usuttikohan peli nyt sittenkään sen lopullisen ratkaisun kimppuun..

13. päivä

Etherealit ovat kovia tyyppejä. Kanamechit syövät heavy plasma -aseidenkin tulta vaikka ja kuinka paljon. Tainnutuspommit ovat kyllä hämmentävän tehokkaita. Miksiköhän tutkin heavy plasmat vasta nyt? Heavy blaster on kyllä myöskin kiva peli.

Noh, ei niissä kanoissa vielä mitään, mutta oranssikaapujen psyykkiset hyökkäykset ne vasta.. 12 sotilastani marssii päättäväisenä kohti ison ufon ovea hampaisiin asti aseistautuneina ja raskaasti panssaroituina. Kaksi vuoroa myöhemmin jäljellä on enää puolet joista osa juoksentelee paniikissa ympäri metsää, ja osa ammuskelee näitä jänishousuja ethereal-ohjauksessa. Ei tule valtaamisesta mitään, ei edes pommittamalla heavy blasterilla ufon seinästä sisään.

14. päivä

Pallolla on neljä muukalaistukikohtaa, joista leijumöllien tukikohta oli viihdyttävä pala kakkua. Ihana peli.. zap zap mlööörgh.

Tutkin vihdoin muukalaishyökkäyksen taustoja - tutkimuskohde, joka aukeni suunnilleen ensimmäisestä elävänä napatusta allusta, sectoidien luutnantista. Kuulusteleminen on hauskaa, vaikka erillistä kidutusminipeliä ei löydykään.

Korkeammista sotilasarvoista kärsiviltä muukalaisilta (sekä navigaattoreilta ja insinööreiltä) saa pumpattua satunnaista tietoa. Joskus saa tekstimuotoista selitystä muukalaisten aktiviteeteista ja eri ufomallien kuvauksia, joskus jopa teknologiaa ja lisää tutkittavaa. Nyt selviää, että pitäisi saada elävänä kiinni johtaja-titteliä totteleva muukalaispomo joko suuresta ufosta tai tukikohdasta. Puolustautumalla tätä sotaa ei voiteta, vaan taistelu on vietävä uffomiesten luokse, ja vain johtajan kaappaamalla voi selvittää, missä tämä paikka on.

Pahuksen floater-päällikkö teki basessa vaan vanhanaikaiset ja pisti vahingossa heavy blasterillaan komentohuoneensa ja itsensä atomeiksi. Oh well..

15. päivä

Selkäni on kipeytynyt tietokoneen ääressä istumisesta. Tai siis nyt se on jo niin kipeä, etten jaksa pelata.

16. päivä

Tipautan Etelä-Ameriikkan sectoid-tukikohtaan suuntaavan muonakuljetuksen kuulusteltavan muukalaisjohtajan toivossa. Menee taas kerran loistavasti, kunnes teletapit pistävät rivini sekaisin. Hauskan nimen omaava Astra Korkia pitää varmaan ennätystä omien ampumisessa, eikä itse kuole koskaan.. mutta mr. Sectoid Leader jää joukkojeni vangiksi!

Rakennan toisenkin Avengerin. Kaakkois-Aasian tukikohdastani voi nyt ryövätä pienempiä ufoja. Isompiakin saa plasmakanuunoilla varustetulla Kostajalla ammuttua alas, mutta Enpäs Viitsi niin isoa iskuryhmää mukaan varustaa.

Uudella porukalla on yllättävän piristävää ammuskella taas samoja pikku-ufoja. Se on se ympäristönvaihdos se.

17. päivä

Mutonien tarvikekuljetuksen kanssa tulee paras moka tähän mennessä: kävelytän neljä heppua samasta ovesta sisään ottamaan samalta väijyvältä mutonilta plasmaa päin naamaa. "Kyllä siltä kohta toimintapisteet loppuvat!"

Tutkimukset edistyvät kun viimein viitsin komentaa nörttejä etsimään ratkaisua kokonaisongelmaan. Ja perskule, luulin että se olisi jo siinä, mutta pitääkin vielä napata tukikohdasta oikein komentaja-luokan muukalainen, josta sitten tiristetään tietoa Marsin tukikohdan sijainnista. Ei ole helppoa tämän Maan-puolustajan elämä!

Muton-tukikohdan kimppuun siis. Edellinen vastaava oli huomattavan helppo nakki, mutta nytpä liki koko ryhmä muuttuu atomeiksi, kun mutonin heiluivat heavy blastereiden kanssa ja pistävät omaa tukikohtaansa innolla palasiksi. Komentokeskuksen seinään tulee taas kulkemista helpottava reikä, ja elossa oleva tainnutusryhmä vipeltää sisää. Siellä ei, pahus sentään, vain ole ketään. Viimeisten mutonien poimiminen on taas hermopeliä. Muutaman jäljellä olevan ukon niskaan tulee HB-ammusta minkä kerkiää. Se on jännittävä tunne, tuo kun seinät kaatuvat ympäriltä, sano! Onneksi se on tämä niiden räjähde-ekspertti, jonka pokka pettää, ja heppuni saamat mokoman höyrystettyä. Mutta elävää komentajaa ei tietenkään jää näppeihin.

Yleensä ottaen pelaaminen on edelleen kivaa ja addiktiivista, mutta ei enää sentään maanista. 12. päivänä oli tylsää, kun alienit pörräsivät niin ettei niille voinut mitään, mutta nyt ne pysyvät kivasti kurissa. Ja sain sillä harmaapomolta ongituksi hieman telepatian saloja, joten kohtapa löytynee sotilailtani hieman puolustautumistaitoja jopa etherealeja vastaan! Muistaakseni pelissä saattoi rakentaa jonkinlaisia henkilökohtaisia, kannettavia mielikilpiäkin.. toiveajattelua?

18. päivä

Pidin pienen, viikon arkipäivien mittaisen tauon. Pari tukikohtaa saa taas lanattua, mutta ei ole onnea komentajan kanssa. Vihollisen heavy blasterit tekevät hommasta tuskaista. Elerium-pulakin vaivaa, kun ufot eivät putoa ilman että ufojen voimanlähde hajoaa atomeiksi.

19.-24. päivä

Pidin vähän isomman, parin kuukauden mittaisen tauon. Se loppui, kun eräs kaunis päivä tajusin täysin pelin ulkopuolella, että voimanlähdeongelmaan voisi auttaa, että pistää Avengereihin pelkän konetykin ja röpöttää sillä. Toimihan se. Melkoista kikkailua. Elerium alkaa taas virrata. Pitkän ajan jälkeen peli maistuu taas vaarallisen hyvin. Ufot yrittävät tunkea baseihin vieraisille, mutta useimmiten puolustukset pysäyttävät yritykset helposti. Se on vähän harmikin, sillä puolustustehtävät ovat hauskoja. Yhden joudun sentään pelaamaankin.

Tiputtelen pikku-ufoja solttujenkoulutusmielessä. Välillä huvikseni vähän isompiakin. Terrorisoidun kaupunginkin puhdistan nilviäisistä. Yksi muton-tukikohta tulee myös lanattua, mutta taaskaan ei tule saaliiksi tajutonta komentajaa. Heavy blastereihin vastataan heavy blastereilla - olisikohan siinä ongelman juuri? Isommissa tehtävissä teurastuu yleensä noin puoli tiimiä. Kerran säikähdin aivan tosissani plasma-aseen lätsähdystä, hienoa miten peli voi herättää tunteita. Elän sotilaideni mukana ja olen kiintynyt muutamaan. Täytyy myöntää, että nyt käyttelen silloin tällöin save-loadiakin. En kuitenkaan koko ajan. Joskus täytyy opetella päästämään irti.

25. päivä

Tyhjennän neljä mutonien tukikohtaa, eikä commanderia irtoa. Olen ryhtynyt röyhkeäksi saveloaderiksi. Heavy Blaster -iskut, joissa kuolee useampia sotilaita, ovat minulle liikaa. Toisaalta, yksi tukikohta hoituu ilman kuolonuhreja ihan rehelliselläkin pelillä. Saveloadaus tietysti heikentää saavutuksen hienoutta.

Olen ottanut tukikohtaiskuryhmääni mind probeja, joilla tarkistaa, sopiiko eteen tupsahtaneen muukalaisen kylmästi vain teloittaa, vai pitääkö se saada kiinni elävänä.

26. päivä

Rakentelen huvikseni lisää tukikohtia. Näpräämistä. Hävittäjät ovat käteviä, kun eivät vaadi eleriumia. Jos ne varustaa plasma beamilla, mikä tahansa battleshippejä lukuunottamatta kyllä putoaa. Jos ne saadaan kiinni.

Taas tämä on tätä, aamulla ensimmäisenä pelaamaan..

Härjendeelis! Floater-tukikohdasta saadaan vihdoin komentaja! Pysäyttävää. Tästä on hyvä jatkaa huomenna..

27. päivä

Ei muuta kuin Mars Marsiin. Yritän nitistää taas uusiutumaisillaan olevan addiktioni pelaamalla pelin heti läpi. Toisella yrityksellä se onnistuukin. Mutta voi! Ei auta. Vapina on hirveä. Koetan pysytellä erossa.

Ei mutta, kysehän on siitä, että huijasin saveloadilla lopputehtävän kakkosvaiheen alussa, kun HB ja telepatia tappoivat ekalla kierroksella yli puolet ryhmästä, ja loput pissivät voimahaarniskoihinsa.

Kyllä se nyt on niin, että ainoa oikea tapa pelata X-Comia on olla latailematta! Jes! Se on siinä! Hyvä syy pelata lisää!

Eino Keskitalo

© Pelikapseli 2000-2005