PELIKAPSELI - retropelitaivas
Kun Playstation ei riitä...

Pääsivulle Jutut Pelit Linkit Koneet

Pelikapselin 5-vuotisnumeron kantava idea oli, että kukin esittelee itselleen tärkeimpiä pelejä koskaan, ikinä. Vasta deadlinen jo mentyä ohi tajusin yhtäkkiä, että vaikka olin kyllä jo kirjoittanut muutamasta sikahienosta tekeleestä, jäi se kaikista siistein tapaus esittelemättä.

TÄMÄ JUTTU SISÄLTÄÄ JONKIN VERRAN TÖRKEITÄ JUONIPALJASTUKSIA.

80-luvun lopulla Originille muutaman roolipelin, kuten Times of Lore (1988) ja Bad Blood (1990), koodannut nuori Chris Roberts suunnitteli vallankumouksellista avaruusräiskintää nimeltä Squadron. Roberts oli kasannut hienon 3D-enginen, joka animoi objektit valmiiksi piirrettyjen spritejen avulla. Pelimoottorin etu oli siinä, että se oli nopea ja paljon paremman näköinen kuin siihen aikaan yleiset vektoripohjaiset pelit. Tekniikka ei ollut pelin ainoa valtti: Robertsin varhaisesta suunnitelmasta huomaa, miten mies oli selvästi käyttänyt eniten aikaa miettiessään keinoa kertoa pelin tapahtumat mahdollisimman vetävästi niin, että pelaaja tuntee todella siirtyvänsä toiseen maailmaan.

Pelin sydän oli kampanja, joka eteni pelaajan menestyksestä riippuen. Jos sai tehtävät kunnialla läpi, konfederaatio sai tiukennettua otettaan Vega-sektorista. Töppäilty johti lopulta kilrathien voittoon ja koko ihmiskunnan tuhoon.

Jossain vaiheessa pelin nimeksi vaihtui Wing Commander ja Origin hehkutti tulevaa avaruuspelien kuningasta, joka näyttäisi, mihin jurakautiseksi vehkeeksi parjattu PC pystyy. Peli ilmestyi vuoden 1990 syksyllä ja siitä tuli hetkessä koko alan kuumin nimi. Vuonna 1991 peli voitti "Best Fantasy or Science Fiction Computer Game of 1990" -tittelin ja siitä lähtien Wing Commanderit olivat yksi koko vuosikymmentä leimaavista pelisarjoista.

Chris Robertsin visiot kävivät toteen - pelaaja tunsi olevansa osa aluksen miehistöä eikä suinkaan next mission -nappia painava perusjamppa tietokoneensa ääressä. Näennäisen tarpeettomat asiat, kuten avaruushävittäjän yksityiskohtaisesti piirretty ohjaamo, jossa näkyy lentäjä veivaamassa ilotikkua, pelaajan palkitseminen kunniamerkein, vihollisille heitettävät herjat, persoonalliset siipimiehet ja hautajaistilaisuudet muistopuheineen, nostivat immersion aivan uusiin sfääreihin.

Wing Commanderissa oli aina parasta tuntuma, että sotaa käydään oikeasti. Tämä esti pelin latistumisen tyhjänpäiväiseksi arcade-räiskyttelyksi. Kilratheja lanattiin, koska muutoin ihmiskunta olisi pulassa! Konfederaatio tarvitsee lentäjä-ässää - Sinua. Ensimmäisten kolmen WC-pelien aikana Chris Roberts osasi vedellä oikeista naruista, kaikki yksinkertaisesti loksahti paikoilleen. Wing Commanderia pelatessa on aina pakko omaksua avaruushävittäjän lentäjän rooli, vaikkapa sitten pelaamalla sitä ylioppilaslakki päässä kuten isäni kurssikaveri teki.

WC-pelien mukana tullut oheiskrääsä oli aivan oma lukunsa. Vaikka isoissa pahvilootissa ei tullut Ultima-tyyliin kangaskarttoja tai kolikoita, sieltä löytyi kuitenkin esimerkiksi Claw Marks -lehti, joka oikeasti oli Tiger's Claw -tukialuksen omaksi sanomalehdeksi naamioitu ohjekirja. Wing Commander 2:n Deluxe-painoksessa oli ote peliin pohjautuvasta Freedom Flight -romaanista, jonka lukemalla kilrathit tuntuivat heti astetta todellisemmalta uhalta. Ihailen vanhoissa peleissä juuri sitä, että faktan ja fiktion raja häivytettiin vaikkapa juuri vängällä ohjekirjalla ja sen värikkäillä taustatiedoilla. Varsinainen pelaaminen oli kohtalaisen yksinkertaista, mutta sitäkin hauskempaa.

90-luvun alussa audiovisuaalisuus oli sarjan tavaramerkki. Ensimmäisen osan ilmestyessä grafiikka, äänet ja elokuvamainen tunnelma löivät pelaajat ällikällä ja monien oli pakko satsata tehokkaisiin 386-prosessoreihin, sillä vanha rauta pyöritti WC:tä vain kurjalla EGA-grafiikalla, ilman ääniä. Sama juttu toistui jokaisen uuden osan myötä ja juuri uusin Wing Commander oli peli, jonka efektejä näyttää kavereille. Nykymittapuulla grafiikka on aika kamalaa (joskin suttuisuudestaan huolimatta paljon toimivampaa kuin esimerkiksi Doom matalalla resoluutiolla) ja äänet heikkoa pörinää, mutta väitän vakavissani, että Wing Commanderit kestävät juuri tunnelmansa vuoksi pelaamistakin varsin hyvin. Ykkösen läpäisystä on tullut minulle epäsäännöllinen perinne.

Sarjan kultakausi on ehdottomasti kolme ensimmäistä osaa lisälevyineen. Tämä ajanjakso on julkaistu erinomaisena, Kilrathi Saga (1997) -nimisenä kokoelmana, jota ei saa enää mistään. Jos näitä pelejä lähtee erikseen metsästämään, alkuperäisissä laatikoissa ainakin kaksi ensimmäistä peliä tuppaavat maksamaan täysihintaisen nykypelin verran, kolmosesta eteenpäin pelit halpenevat.

Wing Commander (1990)

(Ensimmäistä Wing Commanderia on käsitelty Pelikapselissa jo aiemmin. Jutussa selostetaan tarkemmin pelimekaniikkaa. Pelillisesti kaikki Wing Commanderit ovat loppujen lopuksi kaikki samanlaista räiskintää, joten ykkösen tiedot pätevät kaikkiin muihinkin sarjan peleihin.)

2600-luvulla ihmiskunta lentelee pitkin galakseja ja maankaltaistaa vastaantulevia planeettoja. Muukalaisiin ei ole vielä törmätty, kunnes vuonna 2629 Vega-sektoria partioiva TCS Iason havaitsee tuntemattoman lentävän esineen ja tervehtii sitä universaalilla, ei-verbaalisella BIIP-BIIP-BIIP-kielellä.

Tunnistamaton alus on kilrathi-avaruuskissojen KIS K'rath'kan, joka tulkitsee tervehtimisyrityksen yritykseksi laskea K'rath'kanin suojat ja tuhoaa TCS Iasonin saman tien. Seuraa lukuisia neuvotteluyrityksiä ihmisten taholta, mutta kuten Angel Wing Commander 3:ssa toteaa, "The Kilrathi do not co-exist", rauhantoivotukset menevät kuuroille korville ja kilrathit jatkavat konfederaation alusten pommittamista. Vuonna 2634 konfederaatio julistaa avoimen sodan Kilrah-imperiumia vastaan.

20 vuotta myöhemmin Vega-sektorilla pörräävälle huippumodernille Tiger's Claw -tukialukselle saapuu nippu märkäkorvia kadettikoulusta ja pelaaja on yksi heistä. Piirretyissä välinäytöksissä sankarilla oli sininen tukka, ja fanien keskuudessa alter ego -miestä alettiin yleisesti kutsumaan nimellä "Bluehair". Origin huomasi tämän ja Wing Commander 3:sta lähtien hahmon nimi on virallisesti Christopher Blair.

Ykkösosa pyörii kokonaan Vega-sektorin ympärillä. Kampanjan lopussa Blair tuhoaa kilrathien lippulaivan ja ihmiset saavat koko sektorin hallintaansa. Ensimmäisen Wing Commanderin juoni ei ole varsinaisesti kovinkaan erikoinen, mutta hienojen välivideoiden vuoksi sodankäynti tuntuu aidolta. Myöhemmissä osissa alkoi kunnolla tapahtua myös juonellisesti, WC1:ssä eniten tarinaa on ohjekirjassa.

Wing Commanderin suosion myötä Origin ei aivan heti päättänyt tehdä pelille jatko-osaa, vaan julkaisi kaksi lisäkampanjaa niille pelaajille, joiden mielestä Vega-sektori oli aivan liian helppo pala purtavaksi. Secret Missions 1 (1991) -lisälevykkeessä kilrathit ovat kyhänneet pelottavan superaseen, jonka Tiger's Clawin urheat lentäjät tuhoavat. Secret Missions 2: Crusadessa (1991) konfederaatio on juuri sopinut liiton Firekka-planeetan avaruuslintujen kanssa, mutta yhtäkkiä paikalle pölähtääkin laivueittain kilratheja uskonnollista seremoniaa viettämään.

WC1 toimii mainiosti Dosboxissa, mutta parhaan pelinautinnon tarjoaa Kilrathi Sagan WIN95-versio, jossa musiikki ja äänet ovat alkuperäistä paljon parempilaatuisia.


Vengeance of Kilrathi (1992)

Vengeance of Kilrathi alkaa räväkästi: kissojen häivepommittajat tuhoavat Tiger's Clawin ja Christopher Blair lavastetaan syylliseksi. Blair alennetaan kapteeniksi ja hänet siirretään Enigma-sektorin takapajuisimpaan kolkkaan Caenarvon-asemaa palvelemaan. Seuraa kymmenen vuotta turhia partiolentoja, kunnes juuri pelin alussa alkaa yhtäkkiä tapahtua ja Blair siirretään nopeasti Concordia-lippulaivalle tositoimiin. Concordialla Blair tapaa jälleen Tiger's Clawilta hengissä säilyneet toverit ja valitettavasti myös amiraali Tolwynin, joka on edelleen vakuuttunut Blairin petturuudesta.

Wing Commander 2:ssa juoneen panostettiin paljon ykkösosaa enemmän ja sitä kuljetettiin myös tehtävien sisäisissä välifilmeissä. Kissat suunnittelevat massiivista Enigma-sektorin puhdistusta, mutta taitava Blair tekee suunnitelmat tyhjäksi, todistaa häivepommittajien olemassaolon, paljastaa Concordialla piileskelevän petturin ja rakastuu ihanaiseen Angeliin. Uusia hahmoja esiteltiin, joista kaikkien suosikki on Hobbes, ihmisten puolelle loikannut kilrathi. Välivideoissa pääsi myös ensimmäistä kertaa näkemään kissaelämää avaruudessa. Näin vihollisille saatiin lisää luonnetta.

Vaikka juonessa on omat amatöörimäisyytensä - etenkin petturin motiivi on jotain todella typerää - ja romanssi tuntuu päälleliimatulta, se oikeasti addiktoi pelaamaan WC2:n yhdellä istumalla läpi. Keskeisempään rooliin nostettu monisyinen tarina rajoittaa kuitenkin peliä hieman, ja kampanja ei ole enää "dynaaminen", sillä jos epäonnistuu muutaman kerran, se on "game over, man!"

Wing Commander 2:ssa lentomallia viilattiin hieman paremmaksi ja todella kaivattuna uudistuksena pelissä on torpedointilentoja jättihävittäjillä, joissa voi B-17-tyyliin siirtyä ohjaamosta aluksen eri puolille sijoiteltuihin tykkitorneihin räiskimään. Torpedointitehtävät ovat vaikeita, mutta todella, todella tunnelmallisia. Torpedon lukittuminen kohteeseen kestää k-a-u-a-n, ja samalla pitäisi säilyttää kurssi vihollishävittäjien ja ilmatorjunnan murjoessa pelaajaa silpuksi. Pahimmissa tehtävissä tulee kuoltua ja kiroiltua hävettävän paljon, mutta saapa niistä sitten tyydytystäkin, kun kissojen tukialus leimahtaa liekkeihin ja fanfaarit raikaa. Ja kotimatkalla törmätään asteroidiin.

Peli on ykkösosaa piirun verran nätimpi ja jopa pelin korppuversiossa oli (aivan hirveää) ääninäyttelyä tärkeimmissä kohtauksissa. Jos osti erillisen speech packin, hahmot puhuivat tarinan alusta loppuun aina tehtävien aikaisia radiohöpinöitä myöten. Nykyään länkätyksen kääntää heti pois päältä, mutta 90-luvun alussa digitoitu puhe oli jotain älyttömän vänkää.

WC2 on ehkäpä se paras Wing Commander. Vaikeusaste on tismalleen oikea, tehtävissä on vielä ideaa, juonta on juuri tarpeeksi ja kaikki toimii todella intuitiivisesti: yhdellä hiirenklikkauksella kuljetetaan tarinaa ja toisella päästään taas lentämään. Wing Commander 2 oli minulle aikoinaan pieni vallankumous, ja ensimmäinen peli, jossa pääsin lentämään oikealla joystickillä.

Kilrathi Saga -kokoelmalta löytyvä WIN95-käännös on juosten kustu, joten paras tapa pelata kakkosta on Dosbox, jolla peli pyörii erinomaisesti, joskin kiivaimmissa tappeluissa vähän hidastelee. Jos grafiikan ja kaiken kattavan dinosaurusefektin kestää, Wing Commander 2 on vieläkin erinomaista pelattavaa ainakin niiden torpedointitehtävien vuoksi. Musiikki on sarjan parasta ja sopii peliin täydellisesti.

Myös Vengeance of Kilrathiin julkaistiin kaksi lisäkampanjaa, Special Operationsit 1 ja 2, joissa Blair liittyy konfederaation erikoisjoukkoihin ja suorittaa nipun sikavaikeita tehtäviä. Ainakin Pelit-lehti piti näitä Wing Commander 2:n peruskampanjaa parempina, mutta itsellä hyytyi rohkeus jo ykkös-WC:n ensimmäisen lisälevyn alkuun. Erikoisoperaatioissa esiteltiin muutamia uusia aluksia ja kakkoslisälevyn loppu on Wing Commander kolmosen esinäytös, joten tuskin voin kutsua itseäni Wing Commander -guruksi punnertamatta näitä jossain vaiheessa läpi.

Heart of the Tiger (1994)

Sarjan kolmososaa odotettiin hartaudella. Chris Roberts sairastui megalomaniaan ja päätti piirretyn grafiikan sijasta kuvata blue screen -tekniikan avulla pelin tarinan aidoilla Hollywood-näyttelijöillä, tukenaan kunnioitusta ja kauhua herättänyt neljän miljoonan dollarin budjetti.

Kaikki olivat ällikällä lyötyjä, kun pelin pääosaan saatiin kaiken maailman patsastelijoiden sijaan Mark Hamill, paremmin Star Warsin Luke Skylwalkerina tunnettu ja vuosia taka-alalla pysytellyt legenda. Originin viesti oli selvä: vaikka Lucas Arts syystäkin hypetti X-Wing-peliään (1993) ja sen tulevaa jatkoa, Tie Fighteriä (1994), olisi kolmas Wing Commander silti avaruuspelien kunkku. Nimittäin vaikka Lucasin avaruussimuissa ehkä oli elokuvista tutut hienot alukset ja mytologia, Originilla oli ehta jediritari.

Muukaan näyttelijäkaarti ei ollut huono: Paladinia esitti iki-ihana John Rhys Davies, Tolwynin roolissa tympeili Malcolm McDowell (joka ei ollut omien sanojensa mukaan valmistautunut kuvauksiin lainkaan vaan luki vuorosanat lennosta kameran takana olleesta lunttilapusta), vaalea mekaanikkotyttö oli entinen pornotähti Ginger Lyn Allen, Victoryn kapteeni Eiseniä esitti sympaattinen Jason Bernard ja sekoboltsi-Maniacina häärinyt Tom Wilson ryösti shown.

Heart of the Tiger on sarjan ehdottomasti synkin osa. Salaisessa palvelussa työskennellyt Angel on kadonnut, Concordia tuhottu ja kilrathit ovat salakavalasti onnistuneet saamaan käsiinsä maapallon koordinaatit. Konfederaatio kärsii resurssipulasta ja eversti Blair saa komennuksen ikivanhalle Victory-tukialukselle. Kolmososan juoni on armotonta kilpajuoksua: kumpikin osapuoli käynnistää viimeisen rynnistyksensä ja ilman menetyksiä ei selvitä. Ilahduttavasti WC1:sta tuttu kampanjamalli palasi ja pelissä on erilaisia loppuja. Onnellisessa grande finalessa kissojen kotiplaneetta Kilrah pamautetaan tuhannen päreiksi ja ihmisten ja kilrathien välille syntyy rauha. Blair, kilrathien kammoama "tiikerin sydän", julistetaan sankariksi.

Peli olisi ollut täydellinen lopetusosa sarjalle. Juoni osattiin kerrankin päättää hienosti ja se tarjosi faneille jatkuvasti pieniä selkäpiitä hyväileviä aaltoja. Muistan vallan hyvin, kuinka mahtavalta peli tuntui pitkän odotuksen jälkeen. Neljälle CD:lle pakattu Wing Commander 3 oli yksinkertaisesti massiivinen: vastaavanlaista elokuvamaisuuden tuntua ei oltu peleissä aiemmin saavutettu, grafiikka oli superhienoa ja peli yksinkertaisesti rokkasi!

Typerää pelissä oli pakotettu seikkailuosuus. Tehtävien välillä pelaajan oli koluttava koko Victory lattiasta kattoon lukuisten hotspottien perässä (esmes. puheliaat siipimiehet ja hologrammitallenteet) ja jokaista naksautusta seurasi välivideo. Vaikka off duty -pulina oli ollut alusta saakka sarjan tavaramerkki, aiemmissa osissa kaikki tarpeellinen löytyi suoraan eikä peliaikaa tarvinnut kuluttaa siihen, että Blair astuu videopätkässä viidettä kymmenettä kertaa samaan hissiin.

Kolmosen "interaktiivinen elokuva" -hehkutus perustui siihen, että aina silloin tällöin kesken videon tuijotuksen sai valita kahdesta repliikistä sopivamman, ja näin hieman vaikutettiin tarinan kulkuun. Esimerkiksi kahdesta eri neidosta sai halutessaan valita omansa ja jos eräässä kohdassa sattui kilistämään tuoppia, joutui kissojen yllätyshyökkäyksen torjumaan humalassa. Näyttelytyö oli 90-luvun puolen välin CD-ROM-peliksi yllättävän hyvää ja näin WC3:n tarinaan saatiin mukaan aivan uudenlaisia, synkempiä sävyjä. Taisipa Mark Hamill tehdä parhaan näyttelysuorituksensa sitten Tähtien sodan. Kuvanlaatu oli aika heikkoa, mutta eipä se silloin haitannut.

Pelillisesti Heart of the Tiger oli aikaansa jäljessä, sillä X-Wing oli jo ehtinyt uudistaa koko avaruusräiskintägenreä jättiharppauksin. Suosittuna vitsinä Wing Commander 3 oli silti omassa genressään (interaktiivinen elokuva, EI avaruusräiskintä) ykkönen, siinä kun sentään pääsi välillä lentämään ihan itse! Ennakkotiedoista poiketen lentomalli oli säilynyt lähes entisellään, ainoina uudistuksina alukset oli rakennettu polygoneista ja isoimmista kohteista sai lukittua erikseen vaikka tykkitornit. Lisäksi siipimiehen ja oman aluksen sai erikseen valita ennen tehtävää.

Peli oli totuttuun Origin-tyyliin ihan pirun raskas. Latausajat olivat ilman rankkaa virittelyä todella hirveitä eikä 486/66:llani ollut puhettakaan, että peli olisi toiminut hienossa SVGA-tilassa. Nykykoneella WC3:n potkiminen kuntoon on vielä vaikeampaa kuin kymmenen vuotta sitten, enkä minä ainakaan saanut Dosboxilla mitään aikaiseksi. Foorumeita lukemalla selvisi, että joillakin peli toimii suoraan ilman mitään viilausta, eli toimivuus lienee kokoonpanosta ja kuun asennosta riippuvaa.

Sääli sinänsä, sillä Heart of the Tigeriä olisin halunnut vääntää uudestaan. Se on suunnittelullisista puutteistaan huolimatta aitoa ja ehdottoman nautittavaa Wing Commanderia, ja hieno tarina vie mennessään.

The Price of Freedom (1996)

Wing Commander 4:n kuvaukset aloitettiin heti kolmososan ilmestyttyä. Vaikka tarinan piti päättyä Heart of the Tigeriin, Chris Roberts halusi näemmä vielä leikkiä ohjaajaa ja pelikansan suureksi yllätykseksi vuonna 1996 kauppoihin ilmestyi Wing Commander 4: The Price of Freedom.

Nelonen on aika kulttuurishokki: vihollisina ei ole enää kissoja vaan "raja-alueiden kapinallisia", ja käsittämättömänä liikkuna sarjan tavaramerkki, hieno ohjaamo, poistettiin ja lentäessä näkyy pelkkä tylsä HUD. Salaliittojen fanit hurmokseen saattava tarina on kuitenkin ihan mielenkiintoinen, erilaisia loppuja on monia ja räiskintä perinteistä Wing Commanderia. Kolmosen loppupuolella lennettiin muutamaan otteeseen planeetan pinnalla, The Price of Freedomissa sitä harrastetaan enemmänkin. Muuten WC4 on pelinä aina engineä myöten täysin samaa kauraa kuin kolmonen. Videotekniikka oli nelosessa aiempaa kehittyneempää ja "interaktiivinen elokuva" muutenkin koko kupletin suurin juju.

Nykykoneessa sain pelin kyllä toimimaan, mutta ohjaus toimi miten sattuu eikä pelaamisesta tahtonut tulla oikein mitään. Olen vuosia sitten seurannut pelin kulkua vierestä ja WC-saagasta kiinnostuneena lukenut hiukan spoilereita netistä, mutta valitettavasti kokemukseni nelosesta tullee aina olemaan hieman vajavainen. Sitä mieltä olen kuitenkin, että nelosen aikoihin Wing Commander alkoi olla juo kuoleva franchise ja Wing Commander ilman kilratheja on kuin toinen maailmansota ilman saksalaisia.

Nolo loppu - Prophecy (1997)

WC4:n jälkeen Chris Roberts erosi Originilta perustaakseen oman firmansa Digital Anvil, mutta se ei estänyt Originia ruoskimasta jo kerran tapettua kaakkia. Wing Commander: Prophecy näytti paperilla lupaavalta: sen oli tarkoitus aloittaa kokonaan uusi jatkumo uusilla vihollisilla ja uudella otteella.

Pelissä oli edelleen elävää videokuvaa, mutta pääpaino oli selvästi lentämisellä. Prophecy oli julkaisunsa aikoihin todella herkullisen näköinen ja käytti hienosti hyväkseen PC-pelaamisen uusinta innovaatiota, 3D-korttia. Etenkin massiiviset tukialukset herättivät ihastelua.

Kilrathien vanha ennustus käy toteen ja yhtäkkiä jostain ilmestyy mystinen muukalaisrotu, joka tuhoaa kaiken tieltään. Pelaaja on Midway-asemalla uraansa alottava märkäkorva ja Christopher Blair on pelkkä muisto vain. Ihan kiva, mutta peli haukkaa heti kilon kissankakkaa, kun sinänsä mielenkiintoiset avaruushirmut pilataan heti kättelyssä laittamalla ne puhumaan englantia ja pelinäkin Prophecy on samaa vanhaa savikiekkoammuntaa ilman kunnollista meininkiä.

Näin siis luin Pelit-lehdestä - ostin Prophecyn joskus muutamalla mummonmarkalla, ja peli oli sen verran väsähtänyt esitys, että saldoksi muotoutui aika pian EVVK-tason rymistely eikä pelata sitä tee toistaiseksi mieli. Prophecylle piti tulla kaksi jatko-osaa, mutta eipä niitä ole näkynyt ja ainoa lupaus tulevasta oli ilmainen, netistä ladattava Secret Ops -lisäkampanja (1998).

Muut pelit

Ennen Wing Commander 3:sta Origin äityi ahneeksi, ja julkaisi Wing Commander -pelit Academy (1993) ja Armada (1994), jotka käytännössä olivat WC1:n kanttiinissa olevan lentosimulaattorin superversioita ja yhtä mielenkiintoisia virityksiä kuin Counter-Strike tai X-wing vs. Tie Fighter yksinpelinä. Armadassa tosin oli ainoana sarjan edustajana moninpelimahdollisuus, muttei Internetissä. Juoneton Wing Commander ei kiinnostanut oikein ketään ja näitä pelejä ei syystä juuri muistella.

Sen sijaan Wing Commander: Privateer (1993) ansaitsisi tänne jonkun peliä enemmän tahkonneen katsastuksen, minä osaan lyhyesti kertoa sen olevan hieman Eliteä muistuttava, vapaa kaupankäyntiräiskintä. Privateer elää ja voi hyvin uusversiona nimeltään Privateer: Remake, ja fanien on pakko rynnätä osoitteeseen http://priv.solsector.net.

Privateer 2: The Darkening (1996) ei oikeastaan kuulu kaanoniin lainkaan, vaan oli täysin oma pelinsä, johon Origin liitti Privateer-nimen myyntiä edistämään.

"Elokuva", televisiosarja ja kirjat

Heart of Tigerista lähtien oli selvää, että Chris Robertsia kiinnosti pelien tekemisen lisäksi vähintään yhtä paljon elokuvaohjaajan ura. Lähtiessään Originilta miehen alkuperäinen suunnitelma oli tehdä kokonainen elokuva ja peli yhtä aikaa, mutta lopulta hän päätyi tekemään Wing Commander -elokuvan ilman yhteyttä Digital Anvilin tuleviin peliprojekteihin. 90-luvun lopussa Wing Commander oli vielä rahakas nimi, joten Roberts onnistui myymään elokuvaideansa siitäkin huolimatta, että käsikirjoitus oli rankoista myönnytyksistä huolimatta hirvittävää tuubaa. Arvattavasti itse elokuvasta tuli tuubalaakson kuningas, joka ei miellytä pelisarjan ystäviä eikä taatusti ketään muuta.

Leffa (Wing Commander, 1999) sijoittuu ajallisesti n. Wing Commander ykkösen tienoille, mutta tarinassa ei ollut pelien kanssa juuri mitään yhteistä. "Kilrathit ovat matkalla valtaamaan maapalloa, ja vain Tiger's Claw voi sen estää!" - siinäpä jännitettä popcornin syömisen taustalle. Näin WC: The movien videolta kerran enkä muista siitä juuri mitään muuta kuin että elokuva oli roska-actioniksikin (minulla on korkea toleranssi näihin!) puuduttava kokemus. Leffan huonouden voi kiteyttää siihen, että kilrathit ovat rumia, vihreitä, karvattomia ja munattomia piruja ja tarinaan on väkisin sotkettu "pilgrimejä", tripla-öö-luokan sekundajedikopioita.

Wing Commander ei menestynyt lainkaan ja arvosteluissa sitä järjestään haukuttiin. IMDB:n keskiarvo kirjoitushetkellä on 3,7. Origin aavisti leffan kohtalon itsekin, ja myydessään WC:n oikeuksia Twentieth Century Foxille alkuperäisenä, edes jotain pelastavana ehtona oli, ettei Chris Robertsia saanut missään nimessä päästää ohjaamaan elokuvaa. Kuitenkin elokuvan ohjasi lopulta mies nimeltään Chris Roberts. Kamalaa, kamalaa. Yhdistämällä pelisarjan osat 3 & 4 saataisiin kasaan laadullisesti valovuosia edellä oleva kokonaisuus ja tarina.

Vieläkin unohdettavampaa matskua on Wing Commander Academy -televisiosarja, joka pyöri USA Channelilla käsittääkseni yhden kauden vuonna 1996. Piirrossarja sijoittuu ensimmäisen pelin tienoille, mutta siinä on hävittäjiä ja muuta sälää myöhemmistä peleistä eivätkä juonikuviot ole linjassa oikein yhtään mihinkään kanssa. Sarjaa ei muistaa kuin paatuneimmat Wing Commander -fanit ja veikkaan, ettei sitä tulla julkaisemaan DVD-kausiboxina.

Wing Commander -universumiin sijoittuvia kirjoja julkaistiin peräti 9 kappaletta (Freedom Flight, End Run, Fleet Action, Heart of the Tiger, The Price of Freedom, Action Stations, False Colors, Wing Commander ja Pilgrim Stars), joista osa oli laajennettuja pelien käsikirjoituksia ja loput WC-maailmaa syventäviä teoksia. Jälkimmäisistä jo aiemmin mainittu Freedom Flight on ainakin Wing Commander 2:n mukana tulleen näytteen perusteella kohtuullisen hassua faniekstraa, mutta tuskinpa nämä kirjat silti oikeasti hyvää kirjallisuutta edustavat.

Tulevaisuus

Näillä näkymin Wing Commander -saaga ei jatku. Origin Systems tapettiin vuonna 2004 ja nykymarkkinoilla avaruusräiskintä on genrevalintana kaupallinen itsemurha. Pienenä lohtuna uusversiot klassikkopeleistä ovat muotia, mutta kun sarjan oikeudet omistaa riskisijoituksistaan viimeisenä maailmankaikkeudessa tunnettu Electronic Arts, en pidättele hengitystäni.

Melkeinpä ainoa toivo on faniprojektit, joista suurin osa on kasaantunut WC CIC -sivuston lipun alle. Valitettavasti foorumeita lukemalla olen saanut sellaisen käsityksen, etteivät puritaanifanit ole lainkaan kiinnostuneita pilaamaan Wing Commanderia modernilla grafiikalla, joten se siitä. Tämänhetkisen projektit ovat modeja WC: Prophecyn Secret Ops -lisäriin, eivätkä ole ainakaan minusta järin mielenkiintoisia. Suurin ylläri oli Privateer: Remake, joka onkin kyllä hyvä.

Minä äänestäisin WC3:n Windows XP -pätsin puolesta, sen saattaisi joku fiksu tyyppi osata tehdäkin. Myös Kilrathi Sagan uudelle painokselle löytyisi taatusti ostajia. Herätys, Electronic Arts!

P.S. Muistakaa tsekata Wing Commander Combat Information Center, se on fanisivustojen aatelia.

Lassi Hietala

© Pelikapseli 2000-2005