NES:in kultavuosina konsolille julkaistiin valtava määrä tasohyppelyjä,
joista muutamat edustavat yhä genrensä kärkeä. Tähän eliittiin kuuluu
myös Probotector. Avaruuden hyypiöt ovat hyökänneet Maahan ja
vallanneet saaren. Uhkaa torjumaan lähetetään kaksi taistelurobottia
joiden kauko-ohjaamisesta vastaavat pelaajat. Vastustajina ovat mm.
juoksevat rivimiehet, tarkka-ampujat, tykkipatterit ja linnoitukset.
Matkanvarrella kerätään aseita etenemistä edistämään.
Probotectorista tekee aikalaisekseen poikkeuksellisen se, että pelaaja
pystyy ampumaan muuallekin kuin suoraan sivuille. Tulivoiman voi
suunnata kaikkiaan kahdeksaan eri suuntaan: sivuille, ylös, alas ja
viistoihin. Tämä on pääasiallinen syy miksi väänsin silloin (viime
vuosituhannella) vaikealta tuntuvaa peliä hampaat irvessä. Teräksinen
pelattavuus ei ole ainoa syy pelata: grafiikka on aikalaisekseen nättiä
ja musiikki rokkaa.
Tasosuunnittelu on onnistunutta ja eri tasoissa on tuntuvasti
vaihtelua: ensimmäinen taso edustaa perinteistä linjaa jossa edetään
vasemmalta oikealle ja kolmannessa hypellään ylöspäin kohti
vesiputouksen huippua. Tasot kaksi ja neljä ovat erikoisempia: niissä
siivotaan tukikohtia huone kerrallaan. Huoneessa pelaajien ohjaamat
robotit ovat voimakentän takana ja kuvakulma on niiden takaa.
Vastapäätä olevalla seinällä jököttävät generaattorit pitäisi saada
tuhottua. Siinä ei ainakaan auta edessä juokseva jalkaväki ja seinällä
istuvat tykit. Kun generaattorit on saatu tuhottua, voimakenttä häviää,
seinä räjähtää palasiksi ja päästään etenemään seuraavaan huoneeseen.
Pelin alussa on melko rupinen pyssy mutta power-upeja keräämällä saadaan
käyttöön parempia aseita. Power-upit ilmaantuvat aina samoissa kohdissa ja
niissä on aina samat aseet. Tämän takia oppii tuntemaan mistä kohdista saa
parhaat aseet. On yksi ylivoimaisesti paras ase, mutta muiden aseiden kanssa
pätee sanonta "oikea työkalu oikeaan työhön". Esimerkiksi tukikohtien
paikallaan olevat generaattorit tuhoaa parhaiten hitaasti matelevalla laserilla.
Kaikista pelin ongelmakohdista selviää kuitenkin millä tahansa aseella,
helpommin tai vakeammin.
Ensimmäisillä kerroilla peli ei suinkaan ollut helppo: sitä sai vääntää
tosissaan ja sittenkin eteneminen tyssäsi monesti vesiputouksen
huipulla olleeseen linnoitukseen. Nykyisin veteraanilta menee aikaa
ehkä vartti pelata alusta loppuun ja kaikki kentät ovat ulkomuistissa.
Probotector on yhä yksi parhaista tasohyppelyistä koskaan.
Matti Kuokkanen
Tappavaa terästä
Probotector on tosiaan pelattavuudeltaan terästä. Robotit tottelevat ohjausta hieman kankeasti,
mutta kuitenkin tarkasti. Osumia saadessaan tietää, miten mokasi.
Joskus aikoja sitten, naperona, Probotector oli yksi Nintendon demokabineteissa
pyörineitä, markettireissujen tuskaa helpottaneita pelejä. Megamanien ohella tämä jäi jo
muutaman minuutin jälkeen automaattisesti resetoituvan mainoskoneen tarjonnasta
mieleen. (Tässä numerossa myös esitellyn Blaster Masterinkin muistan ko. laitteista.)
Hieman myöhemmin eräs Segan vempeleitä omistanut kaverini oli lainannut jo hieman
vanhaksi käyvän matolaatikon kaveriltaan. Probotector oli rautaa kaksinpelinä. Muistelisin,
että olisimme päässeet pitkien ja omistautuneiden sessioiden aikana hyvinkin pitkälle,
ehkä jopa läpi, mutta ainakin ihan viimeiseen loppupomoon saakka. Mutta nyt en enää edes
muistanut takaa kuvattuja käytäväosuuksia. Niin se temppuilee, ihmisen mieli.
Probotectorhan on Probotector vain Euroopassa. Hyvä kuitenkin niin - Contran
tylsät arskarambot häviävät sata-nolla cooliudessaan teräksisille tappajille!
Vai pitäisikö sanoa kuolijoille.. Armoton on peli nyt, kun kokeilee. Ei pitkälle
selvinnyt tämä räpeltäjä, ei ensimmäisen kentän loppuunkaan asti. Mutta tiedän,
miten mokasin.
Eino Keskitalo
|