MegaMari

Patchtouli Knowledge on kyllästynyt siihen, että Marisa jatkuvasti vierailee Purppurakartanossa varastamassa Remilian talouden kirjoja. Niinpä (sikäli kun ymmärsin), hän rakentaa valtavan linnoituksen ja houkuttelee Gensokyon muut asukkaat puolelleen Marisaa vastaan, minkä en uskoisi olevan vaikeaa sillä mustapukuinen noita on suosittu enemmän fanien kuin muitten Touhou -maailman asukkien joukossa. Marisa ei kuitenkaan lannistu, vaan nappaa mukaansa Alicen ja lähtee kirjavarkaisiin (oletettavasti suostuttelu käy helposti, sillä Alice ei ole pelkästään fanisarjakuvissa, vaan jopa ZUN:in "kaanonisessa" sivutuotannossa ihastunut Marisaan).

Megamari on oleellisesti klooni ja tribuutti Capcomin Rockman 2:sta (Mega Man 2), joka on upotettu ZUN:in danmaku -ampumapelien kulissina toimivaan Gensokyon maagiseen sivutodellisuuteen. Ensin tapellaan kahdeksan vastustajan kanssa, jonka jälkeen suunnataan linnaan, jossa välipomoina toimivat voimakkaammat hahmot ja lopulta itse Patchtouli, joka kasannut itselleen helvetinkoneita kuin Dr. Wily ikään. Lentävää lautasta myöten.

Kuten Megiksissä, pelaaja valitsee ensimmäiset 8 vastustajaa vapaamuotoisessa järjestyksessä. Mukana ovat Gensokyon suurtaloudet, aaveprinsessa-ahmatti Yuyuko Saigyouji ja tämän katanalla huitova puutarhuri Youmu Konpaku, lääkäri Eirin Yagokoro ja hänen henkilökohtainen sotilaskarkurinsa kuupupu Reisen Udongein Inaba, sekä pikkuvanha vampyyri Remilia Scarlet veitsiä heittelevän piikansa Sakuya Izayoin kanssa. Loput kaksi paikkaa täyttävät danmaku-ampumapelien päähenkilönä ja sankarittarena toiminut shintolaispapitar Reimu Hakurei ja yleensä harjoitusvastustajana esiintynyt pikkuinen jääkeiju Cirno. Taistelut vihollisia vastaan käydään tuttuun tapaan erillisissä huoneissa (oviin tulee hypätä), joissa vastustajat harjoittavat paitsi määrättyjä liikeratoja ja hyökkäyskuvioita, myös aivan hillitöntä verhotulta.

Aluksi peli tuntuu mieltäkääntävän vaikealta, huomattavasti haastavammalta kuin Megikset koskaan. Pianaikaa siihen kuitenkin pääsee sisään, ja päästään asiaan. Tasogare Frontier on hyvin selkeästi kunnioittanut seka Rockman -saagaa että Touhou-mytologiaa suuresti ja tämä intohimo näkyy viimeisen päälle huolitellussa pelattavuudessa, mahtavissa, mukaansatempaavissa musiikeissa ja nätissä spritegrafiikassa, jossa ei pikselinnysväystä ole kaihdettu. Spritegrafiikat luovat paitsi asiallista retrofiilistä, ovat myös ihan oikeasti upean näköisiä, rehellisesti parempia kuin ZUN itse loihti ampumapeleihinsä. Lähinnä ne tuovat mieleen puljun edellisen Touhou -tribuuttipeli Immaterial and Missing Powerin.

Mega Man -pelien viholliskaarti on olellisilta osin heitetty kattilaan, hämmennetty, ja poimittu erilaisina mukaelmina kansoittamaan kenttiä - suurelle osille löytyy vastineet, loput ovat yhdistelmiä. Pelaaja kohtaa muunmuassa keijuja, aaveita, puputyttöjä, Lily Whiten ja valkoisia karvapalloja, jotka paikkaavat Megisten metallit. Myös Gensokyon vähemmän etualalla pyörivät hahmot on siirretty maailmaan korvaamaan vastaavasti vähemmän esiintyneitä robotteja. Mechalla ratsastava Tewi Inaba korvaa pomppivan jättirobon, kilpimiehet on paikattu Prismriverin poltergeist-sisaruksilla, joiden soittimiin pelaajan kudit kilpistyvät ja hyrriä heittelevä robotti on nyt myrkkypilviä suoltava nukke Medicine Melancholy.

Miljöön luomiseen käytettyä vaivaa ja rakkautta voisi ihastella loputtomiin, mutta se ei pelillisesti riittäisi yksinään. Kuitenkin, Megamarin tasosuunnittelu on aivan julmetun hyvää. NES:in Rockman -peleistä on reilusti yli kymmenen vuotta, ja Tasogare Frontier on ottanut kaikki niiden parhaat elementit luoden tasoloikan, jonka kaikki piirteet tuntuvat tuoreilta ja huolitelluilta ilman turhaa toistoa (tosin osa tasosuunnittelusta on ihan oikeastikin tuoretta, kts. vaikkapa Youmun kentän alku). Tämä siis siihen asti kunnes pelaaja viimein peittoaa ensimmäiset kahdeksan vastustajaa ja pääsee Patchtoulin linnoitukseen, jossa homma lähtee lopullisesti käyntiin.

Siinä missä NES:in laitevaatimukset rajoittivat hurjasti Megisten visuaalista ja pelillistä antia alueitten kompleksisuudessa ja vihollisten määrässä, Megamari hyrrää nykykoneitten kiihotetuilla näytönohjaimilla yksinkertaisen spritegrafiikan päällä. Suoraan Mega Man 2:n Dr. Wilyn linnakkeen aloituksesta lainaavassa tasossa musiikki räjähtää käyntiin ja keijuja ja mörköjä tuppaa ruudun täydeltä joka suunnasta - ja ne ampuvat urakalla. Pelaajan tehtäväksi jää juosta kentän läpi kylväen ilotulitusta, joka ei koskaan ollut mahdollista kasibittisellä. Ja jos tämä ei riitä, viimeistään ensimmäisen osion loppuvastustaja - rajojen youkai (demoni?) Yukari Yakumo heilauttaa päivänvarjoaan ja häivyttää ensi töikseen lattian pelaajan alta. Areena muuttuu puoliläpäisevien silmiä täynnä olevien palkkien sekamelskaksi, jossa Yakumon lemmikkidemonit Ran ja Chen kulkevat kylvämässä panoksia minkä lähtee ja pelaaja pomppii ympäriinsä yrittäen tehdä osumia silloin kun Yukari sattuu olemaan korporeaalissa tilassa.

Megamari yhdistää kaksi genreä saumattomasti. Se on suurella rakkaudella kasattu paketti kaikkea sitä, mikä tietokonepelaamisessa on hyvää ja kaunista. Minun on mahdotonta arvostella sitä millään tapaa objektiivisesti tai yleensäkään olla puhumatta puhumatta siitä samalla tavoin suu vaahdossa, kuin olen tämän arvostelun ajan tehnyt. Aivan uskomattoman mahtava peli. Esti minua tekemästä kolmeen päivään yhtään mitään hyödyllistä - ja hyvä niin!

Tatu Kilappa